Väsymystä ilmassa

Miten tämä syksy ja olevinaan talvi voi olla näin kurja ja piemeä? Vettä vaan sataa ja sataa ja jo melko korkeakin hanki katosi kuin tuhka tuuleen... Tuntuu että koko ajan on pimeää ja väsyttää. Tänään olen ollut erityisen väsynyt ja on vaan itkettänyt. Mikään ei suju, kun ei vaan jaksa tehdä. Pakatakin pitäisi, mutta...

Väsyttää tuo miehen koulu, tässä vaiheessa voisi kai sanoa että tyhmä koulu. Onneksi ensi viikko on viimeinen!!! Olen ollut kyllä hieman kateellinenkin miehelleni, minä täällä kotona koetan jaksaa arjen, työt, koulun, hoidon, kokkaamisen, kaupassa käynnin, elukoiden hoidon (siivoaminen on kyllä jäänyt), pyykkäämisen, harrastukset, raha-asiat, valvonut yöllä, hoitanut kipeät lapset yms... yms
Ja miehellä on koulussa kaikkea kivaa, liikuntaa eri muodoissa, risteilyä, lisää liikuntaa, ei velvollisuuksia iltaisin vain vaan omaa aikaa, riittävästi (tai ainakin enemmän) unta yms... ja minä olen kiinni kotona ja lapsissa. Mihinkään en ole koko syksynä päässyt. Tai olenhan, mutta lasten kanssa. No okei, ehkä viikonloppuna yksinkin, mutta liikunta viikolla on jäänyt. Ottaa pattiin ja se kai näitä seiniäkin kaataa päälle ja lisää väsymystä. Yksi lenkki viikossa (viikonloppuna) ei paljon jaksa auttaa. Ja en tiedä, johtunee yleisestä mielialastani, mutta tuntuu että liekö tuo puoliso on yhtään arvostanut tätä kaikkea, osannut ajatella mitä tämä syksy on minulle ollut...? Ääh ei vaan jaksa juuri nyt.
Ja ps. tiedänhän minä ettei se tiivis opiskelukaan mitään herkkua aina ole, mutta tänään fiilarit on kovin musta-valkoiset ja minä olen selvästi "kärsijän" roolissa.

Onneksi viikonloppuna on tiedossa yhteistä kivaa, mummon tullessa lapsenvahdiksi. Lähdemme vähän pikkujouluilemaan ja jäämme hotelliin yöksi. Olihan siinäkin tosin alkuu omat hankaluutensa, enkä vieläkään ole ihan sinut sen kanssa, että mieheni lähtee työporukan kanssa alkuillaksi ja näemme vasta myöhemmin. On hieman satuttanut, ettei hän halua tulla mukaan sen porukan kanssa jonka mukaan minä olen menossa (minun meno oli ensin tiedossa ja esitin hänelle kutsun, että lähtisi mukaan). Miksei? Enhän minäkään saa valita kun menemme joihinkin hänen työpaikan pippaloihin tms. Eikähän sielläkään välttämättä kaikki ihmiset minua miellytä. En silti halua pois jäädä, koska se on kuitenkin sitä yhteistä tekemistä ja olemista, jota kuitenkin aika harvoin on.
Ja tietty yksi arveluttava seikka tulevissa juhlissa on se, että entäs jos tämä toinen nainen sattuukin miestäni vastaan kun minä en ole mukana...? Voiko mieheni vältää kiusauksen ja kävellä vain ohi, vai onko pakko jäädä rupattelemaan, alkaako vanha suola janottamaan...? Ehkä ei pitäisi edes pohtia, mutta tänään tämä mieliala on liian synkkä ja aatokset vaan kummasti kumpuaa jostain... Vaikkei haluaisi.
Haluan luottaa ja uskoa mieheeni. Siihen ettei hän enää haavoita minua yhtään lisää - jos hän kerran minua rakastaa, kuten nyt on sanonut.

Mutta miksi tämän elämän pitää olla näin vaikeaa ja satuttavaa välillä??? Vaikkei sitä satuttavaa nyt olekaan ollut, niin mennyt ei kuitenkaan kovin nopesti unohdu. Tuska tosin on hellittänyt hiljalleen... Vain alkaakseen pari viikkoa sitten uudelleen. Joskin hieman eri muodossa ja eri syistä. Sillä eräs hyvä ystäväni rupesi kaveeraamaan tämän toisen naisen kanssa. Ja voitte uskoa, että se on sattunut ja pahasti. Ystäväni sanoi, ettei halua loukata minua, mutta väistämättä tällä ystävystymisellään sen teki. Minä en osaa enää häneen suhtautua. Minua vaan kuvottaa aika lailla. Haluaisin vaan olla näkemättä ja kuulematta tätä toista naista, naista joka vei minulta kaiken ja samalla kuitenkin aiheutti suhteemme paranemisen. Vaikkakin sen vaikeimman mahdollisen kautta. Ehkä pitäisi olla hänelle kiitollinen jollain tavalla, mutta en vaan voi. Hän otti minulta sen rakkaimman hetkeksi. Haluaisin, ettei hän aiheuta minussa mitään tunteita, mutta hän aiheuttaa ja paljon. Ja voi sitä vihan ja katkeruuden määrää minussa. Jos sen voisi muuttaa sähköksi niin sitä kulkaa riittäisi. Olen myöskin löytänyt itseni miettimästä, että osaako mieheni edelleenkään puhua minulle kuten hän puhui tälle toiselle naiselle, tai kirjoitti hänelle? Vai enkö ole sen kaiken kauniin tekstin arvoinen? Mielestäni en ole saanut nyt samaa kuin hän. Ja se myös ärsyttää, koska nyt tiedän että mieheni sellaistakin tekstiä osaa tuottaa...
Pitäisi saada nämä tyhmät ajatukset pois päästä... Mutta sanokaapa miten?

Meillä on paljon parantunut, joissakin asioissa takutaan edelleen - emme ole oppineet muuttamaan käytöstämme ihan lopullisesti, vaikka ehkä tiedostammekin nyt jo ne ongelmakohdat. Miksi asetan miehelleni riman korkeammalle kuin ennen pettämisen paljastumista, vai asetanko, kun toivon enemmän kuin "aiemmasta" suhteestamme. Toivon hänen kiinnittävän enemmän huomiota minunkin toiveisiin, minunkin tarpeideni tyydyttämiseen. Siihen että joskus voisi yllättää ihan arkisessakin tilanteessa kukkasella, tai kunnon suukolla ja halilla tms... Itsekin kun olen koettanut muistaa entistä enemmän sitä positiivista otetta, kehua, kiitosta, hipaisua ohimennen yms pientä... Eihän se varmaan jatkuvaa ole, mutta suunta on mielestäni ollut parempaan.

En tiedä miksi tämä tänään tuntuu taas tältä, vaikkei tilanne ehkä oikeasti ole tämä vaan miljoona kertaa aiempaa parempi... Liikaa aikaa miettiä asioita? Vaikka luulen, että suurin syy tähän kaikkeen on nyt ollut tuo ystäväni "loikkaaminen". Se on jotenkin lisännyt nyt tätä minun epävarmuuttani. Mutta toivottavasti mieheni huomaa ja ymmärtää tämän tunteeni, hoksaa kertoa minulle tunteensa ja aatoksensa, joka taas vahvistaa uskoani ja palauttaa tavallaan "maanpinnalle". Eikä sano asioita koska ne pitää sanoa tai minä ne odotan kuulevani, vaan sanoo ne sydämestään, tunteella! Sillä minä rakastan miestäni. Joku voisi sanoa, että olen hölmö. Ehkä niinkin, mutta minä vaan rakastan. Hänessä on minulle sitä jotain.

Mutta sitten arkiseempaan muuttoasiaan, sehän lähestyy kovaa vauhtia:
Arvatkaapa vaan... Nythän sitten käy niin, että melko pian muuttomme jälkeen menee vuokra-asuntomme kylppäri remonttiin ja on käyttökiellossa arviolta 4 viikkoa - GREAT! Siihen kyllä tulee ulos parakki jossa voipi käydä vessassa ja pesulla... Joopa. Millainenkohan jono siellä mahtaa olla kun useamman asunnon porukka sinne jonottaa? Entäs kun lapset haluaa yöllä pissille, tai itselle iskee hätä ja pakkasta kolmekymmentä...?? Voisiko sanoa, että nyt koetellaan ja rankasti. Mutta toivotaan, että se on sen arvoista ja siitä seuraa jotain hyvää...

Mutta onhan sitä jotain positiivistakin... Talo asia uudessa kohteessamme on selvinnyt jo aiemmin, papereita päästään varmaan piakkoin tekemään. Mutta mikä parasta - sain töitä!! En nyt mitää vakituista (ainakaan vielä) mutta useammaksi kuukaudeksi kuitenkin. Eipähän tarvitse ainakaan heti muuton jälkeen sännätä työkkäriin. Tuota ensi kesän muuttoa odotan jo kovasti. Kunpa tämän välivaiheen voisi ohittaa...

Hohhoijaa

Kaikki muut lienevät töissä tai jossain... Kukaan ei notku kanssani mesessä eikä palstoilla. Itsellä aika meinaa käydä pitkäksi ollessani kipeän lapsen kanssa kotona. Tai no, voisinhan minä pakata, mutta ei sitäkään nyt koko aikaa jaksa tehdä. Siis kuten sanottua saatiin talo myytyä ja vuokrakämppä löydettiin. Nyt joulukuussa odottaa muutto. Sitä varten on jo kovasti touhuttu. Yllättävän paljon se kysyy voimia ja väsyttää - jo nyt. Mitähän se sitten onkaan kun on hoo-hetki käsillä...?
Hieman myös ahdistaa ajatuskin ahtaasta vuokrakolmiosta, mutta täytynee ajatella että se on vain tilapäistä. Eikä vuokrakolmiossakaan mitään vikaa ole. Tämä vain sattuu olemaan vuodelta "miljoona sitten" ja oviaukotkin on niin kapeat, että pahasti epäilen osan tavaroista jäävän käytävään naapureita ilahduttamaan...

Töissä on taas ollut enemmän ja vähemmän mutinaa ja aivan turhasta. Se väsyttää. Miten työnantaja voi olla niin hankala persoona - kysyn mä. No, onneksi sekin loppuu aikanaan vaikkei mitään varmuutta uusista töistä vielä olekaan. Silti odotan innolla entisen työsuhteen päättyvän.

Tunteet seilaa. Onneksi vähemmän ja vähemmän päivä päivältä. Mutta kyllä minusta edelleen saa itkuja tirautettua ihan sillä, että päähäni iskostuu joku ihan typerä ajatus. Joskus kun tällainen ajatus tulee, tuntuu ettei mieheni kauheasti haluaisi enää käsitellä asiaa. Minusta silti vaan hänenkin pitäisi jaksaa puhua puhua puhua - niin kauan kun toista puhututtaa.
Muutoin elämämme on minusta nytkähtänyt parempaan suuntaan. Ja mukavaa on ollut. Ja mikä parasta, tuntuu että miehenikin löytää jälleen niitä tunteitaan. Ei ole pitkä aika kun hän sanoi minulle "minäkin rakastan sinua". Ja voi miten sykähdyttävä hetki se olikaan. Tuntui että sydämeni puristuu kasaan onnesta. Ja tuntui että hän myöskin tarkoitti sitä. On sitä kyllä odotettukin... Ihanaa että se löytyi jälleen! Se lisää kummasti luottamusta ja uskoa yhteisestä huomisesta!

Asuntokauppako hiljaista...?

Niin vaan palaset loksahtelevat kohdalleen... Meillä on uudessa kohteessamme mieleinen talo katsottuna ja kauppahinta hyväksyttynä. Marraskuun alussa selviää lopullisesti - minullekin saattaisi olla töitä tiedossa ensi vuoden loppuun (ainakin).
Ja mikä parasta, niin oma talomme näyttäisi menevän kaupan. Tää on ollut 5 päivää myynnissä ja meillä on 2 kelpo tarjousta tästä :)
Olo on melko helpottunut. Olimme ajatelleet että myyntiin saattaa mennä kuukausikaupalla aikaa... Mutta eipä sit taida mennäkään. Mukavaa!!!

Loma ohi ja arki taas edessä

Niin se vaan lomaviikko hurahti. Oltiin sukuloimassa koko loma. Parissakin paikassa. Päivisin minä kävin lasten kanssa HopLopissa, uimassa, leikkipuistossa, kyläilemässä yms kivaa. Mies oli koulussa, mutta illat saatiin sitten ollu porukassa. Sitten käytiin vielä loman lopettajaisiksi talkoissa. Päästiin myös porukassa paikalliseen parille kun mummo oli lapsenlikkana. Kivaa oli. Ja jälleen se on todettava, että loma hupenee aina liian nopeasti.

Arki alkoi sitten räntäsateen merkeissä. Töissä oli motivaatio aika nollassa. Kalenteria katsoessani totesin, että miehen kurssi ois vasta (jo?) puolessa välissä. Miten musta tuntuu, et se on kestäny jo ikuisuuden eikä loppua näy...
Vaan nyt on selvää että kesällä ensi vuonna kamat lähtee meillä uuteen osoitteeseen. Tarjous uudesta kodista on tehty ja jännityksellä odotamme meneekö se läpi. Nykyinen koti laitettiin myyntiin ja sen suhteen jännitetään kanssa. Samoin uudessa paikassa minulle jo vähän lupailtiin töitä, ainakin puoleksi vuodeksi. Sekin ratkeaa piakkoin. Joten kyllä tätä jännitettävää nyt riittää. Mahtaakohan tässä pysyä huosuissaankaan =D

Mihin ne viikonloput katoaa??

Miten ne voikaan kulua niin nopeasti, siis ne viikonloput? Vaikka itse asiassa mies oli koko viime viikon etäviikolla kotona, niin silti tuntui että aika kuluu aivan liian vikkelään. Viime viikolla laitettiin taloa kuntoon ihan tosissaan; puolipaneelia, tapettia, listoja jne. Kuntotarkastaja kävi ja hyväksi havaitsi. Nyt voidaan pistää sitten talo myyntiin. Hui! Isoja asioita jotka stressaavat. Vaikka asioilla on tapana järjestyä, niin silti se mietityttää. Etenkin kun on sen tyyppinen ihminen että se vatvoo ja vetuloi ja ajattelee pahimmat mahdolliset vaihtoehdot...

Vaan senkin tyyppinen ihminen on jälleen joutunut huomaamaan, että puhuminen auttaa. Asiat selkiää ja olo helpottuu kun saa suutaan auki. Olipa ne asiat sitten pienempiä tahi isompia. Meillä taas puheltiin asioista viikonloppuna. Harmittaa vaan ettei osata heti ottaa puheeksi, kun joku mieltä vähänkään kaivelee... Olisi niin paljon helpompi käsitellä kun olisi tuore juttu, eikä niin että on jo itse ehtinyt miettiä ja paisutella asioita. Jolloin ne välttämättäkin on paisuneet turhan isoiksi ja selvittely onkin sitten työläämpää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On vaan taas niin paljon helpompi olla. Ehkä sitä pitäisi varata tietty aika kerran kuussa vain asioiden läpikäymiseen. Tulisi ainakin säännöllisesti puheltua. Sillä mies sanoi taas samaa että kummasti helpotti puhuminen. Voi miten se voikaan sitten lopulta olla niin vaikeaa?? Mikä sen kommunikaation estää, miksei vaan voi avata suutaan ja antaa asioiden tulla...
Olisinpa sitä mieltä, että kaikille parisuhteeseen ryhtyville pitäisi pakollisena järjestää a) kommunikointi kurssi ja b) parisuhdekurssi. Voisipa tehdä hyvää!!!

Halutaan uusi pomo

Kyllä ja äkkiä!!!!
Olipahan taas sellainen aamunavaus, ettei toista samanlaista toivoisi saavansa enää koskaan. Pomo tuli heti aamulla huutamaan ja haukkumaan minut, aivan turhasta asiasta. 15 minuuttia se jatkoi ja jatkoi ja jatkoi kaikenlaisen sonnan niskaan kippaamista ja minähän tietty itkin... Yritin jotenkin puolustaakin itseäni, mut eipä se paljoa auttanut. Totta kai tämän seurauksena päiväni meni sitten itkien. Mutta nyt mittani tuli täyteen (tämä ei siis toki ollut ensimmäinen kerta, enkä ole ainoa sen kokenut) ja hain sairaslomaa 3 päivää. Jospa hän nyt vähän oppisi kuinka työntekijöitä EI kohdella. Katsotaan nyt oppiko vai alkaako sama elämä heti ensi viikolla uudelleen. Sen voin luvata, että jatkossakin haen sairasloman ja seuraavan kerran otan yhteyttä työsuojelupiiriin.
Päähän koskee ja voin vaan sanoa, etten todellakaan mene enää mielelläni töihin. En tällaisen kohtelun jälkeen. Parhaani olen kuitenkin talon eteen pyrkinyt tekemään. Onneksi tiedän tämän kurjan työsuhteen loppuvan reilun 8 kuukauden päästä - mutta sinne on vielä niin pitkä aika! Aamukampa voisi olla poikaa. Jos jaksaisi hieman paremmin.

Onneksi kuitenkin miehen kanssa on saatu purettua tuota viikonloppua ja sillä saralla taas sujuu paremmin. Joskin juuri nyt tuntuu tosi kurjalle, että hän on kaukana. Haluaisin niin vaan olla siinä rakkaassa sylissä itkemässä...

Ja sitten taas itkettää

Elämä on... niin kai sitten - sitä ylä- ja alamäkeä. Sillä tänään minun on ollut paha olla. Minua itkettää ja sen seurauksena taas koskee päähän ja aamulla on silmät turvoksissa. Kauanko ihminen jaksaa tätä tunteiden vuoristorataa, kun välillä tuntuu että kaikki on jo ihan hyvin ja sitten taas kaikki tuntuu valuvan viemäriin...?

Heti kun minulla on mieli maassa ja vähän huonompaa eloa ja oloa väsymyksen ja rankan viikon ja viikonlopun jäljiltä, niin tuntuu ettei tuo mieskään halua sittenkään tätä. Kun ei saa itsestään irti. Ei ole kai sitten koko tänä aikana saanut 100 %:sti itseään lämpeämään tähän - tai jotain. Ei voi olla totta!!! Pakkoko se on aina sen takapakin tulla, juuri kun luulee kaiken olevan hyvin ja katsoo niin onnellisena tulevaisuuteen. Samoin tein sitten saakin ruveta miettimään miksi minun pitäisi tätä jaksaa, kun ei toinen voi täysillä vastata tunteisiini. Miksi hän sitten on täällä edelleen? Meinaako hän koskaan ollakaan 100 %:sti kanssani enää... Vai sanooko hän suurien muutoksien jälkeen (muutoksien jotka olen valmis tekemään MEIDÄN yhteisen hyvän vuoksemme) että tämä oli nyt tässä. Ja olettaa että jään lasten kanssa lähelle asustelemaan...?


Tänään minä pelkään, pelkään kovasti mitä tulevaisuus tuo. Minä jo luulin että miehenikin olisi siirtynyt "yrittämis" vaiheestaan "haluan tätä" vaiheeseen. Mutta tänään se ei taas ole ihan sille kuullostanut. Minä en vaan voi käsittää, että hänen tykkäämisensä vähenee jos minulla on vaikeampaa. Minusta kun hänen pitäisi seisoa rinnallani ja tukenani, ihan yhtä paljon kuin hyvänäkin päivänä. Kertaakaan näinä viikkoina hän ei ole kysynyt jaksamistani, asiaa joka myöskin viestisi hänen välittämisestään. Välillä hän jo vastasi tunteisiini, mutta viime aikoina taas on ollut hieman hiljaisempaa... Ei kai se voi olla vaikuttamatta minuun kun aina vaan saa sanoa rakastan sinua, saamatta sitä itselleen takaisin. Tai edes jotain positiivista. Pelkään, että minunkin tunteeni alkavat hiipumaan jos tätä vielä kauankin jatkuu, siis tätä jatkuvaa epävarmuutta ja ailahtelua. Toivoisin niin, että miehenikin alkaisi kertoa tunteistaan, niistä hyvistä ja huonoista, enemmän. Näin saisin itsekin ehkä paremman käsityksen missä mennään, eikä tarvitsisi arvuutella... Ehkä tilanteemme ei ole ollenkaan niin paha kuin annan ymmärtää, mutta siltä se minusta tänään tuntuu. Minä niin toivoisin tasa-arvoista ja -puolista suhdetta näiden tunteiden jakamisessa. Aina huonon hetken tullessa miettii, että mitä olemme saavuttaneet tässä 8 kuukaudessa. Ehkä paljonkin, mutta päällimmäisenä on tunteet ja itkut kun mieheni kertoo niistä mitkä ärsyttää ja saa hänet lukkoon. Kun joskus (ja pääsääntöisesti) toivoisi sitä palautetta niinä hyvinä hetkinä, koska se vahvistaa. Tämä murentaa. Nyt on taas siipirikko-olo ja mieli niin maassa. Näissä tunnelmissa uuteen viikkoon. Ehkä se siitä taas muuttuu positiivisemmaksi.

Arkea arkea

Sataa, sataa, sataa... Alkaa olla sellainen syksyinen olo ja pimenevinä iltoina lämmintä valoa saa taas kynttilöin. Se on aina jotenkin niin mukavan tunnelmallista, tosin yksin hieman tylsää.
Arki on osoittautunut rankaksi. Mies pois kotoa viikot ja tämä rumban pyörittäminen väsyttää. Koulu, hoito, työt, lasten ja omat harrastukset, kauppareissut, kotihommat... Onhan tuo mies ollut ennenkin pois, mutta lyhyempiä aikoja. Tai pari viikkoa kerrallaan maksimissaan, mutta nyt vaan jatkuu ja jatkuu viikko toisensa jälkeen. Töissä on kiirettä, sairaslomia ja poissaoloja päällekkäin ja väki vähissä. Saa painaa sata lasissa, eikä sekään aina riitä. Ja se väsymys heijastuu heti täällä kotona kimpaantumisena lapsille. Lapsille, jotka eivät ole tehneet mitään väärää... Siinäpä äidille kehittymisen paikka, kuinka handlata tilanteet turhia räyhäämättä. Lisäksi tulevaisuus ajatteluttaa ja senkin järjestyminen stressaa...

Nyt se on siis selvää, että elinoloissamme tapahtuu ensi kesänä iso muutos. Postiviinin sellainen, joskin rankkaa tulee olemaan jättää kaverit + tuttu & turvallinen työ (vaikkei se aina niin ihana paikka olekaan) ja kammeta tavarat toiselle paikkakunnalle. Mutta ehkä me olemme sen tarpeessa. Olimme sitä suunnitelleet ajatustasolla aika-ajoin ennen pettämisen paljastumista, mutta etenkin sen jälkeen se on tuntunut tärkeältä muutokselta. Joku voisi sanoa meidän pakenevan ongelmaa, mutta ei se sitä ole (no ehkä himpun sitäkin). Uskon että on helpompi hengittää "pelkäämättä" koko ajan tämän kolmannen vastaantuloa ja sitä kautta saadaan tavallaan meille uusi alku. Alku, joka on jo hyvällä mallilla mutta vaatii vielä aikaa. Sillä itse myönnän, että aina joskus lipsahtaa mieleeni vieläkin tapahtumat ja sellainen pieni epäluottamus. Ei onneksi enää usein, mutta kuitenkin. Kuulunee asiaan. Selkeästi se on kuitenki jo unohtumaan päin, tai sitten olen oppinut elämään asian kanssa. Toki itku tulee edelleen helposti jos asiaa kavereiden kanssa pohdin. Tai järjetön raivo tätä naista kohtaan jos hänet kaupungilla näen...

Mutta joulu ja mies tulee pian :D - näin haluan uskoa. Tai käyhän se rakkahin kotona viikonloppuisin, mutta ennen joulua arki palaa ennalleen opiskelun päätyttyä. Eli tulevaa innolla odottaen, myös sitä raskasta muuttoa... Kauhistuttaa jo ajatuskin mitä kaikkea vuosien varrelta nurkista löytyykään, mutta tehdäänpä sitten inventaario siinä samalla. Nyt vaan asuntoa myyntiin ja uutta katselemaan. Ja uutta elämää kohti, uutta yhteistä elämää kohti. Voi miten onnellinen olen, ettemme luovuttaneet. Että olemme edelleen yhdessä. Vaan voin hyvinkin kuvitella miksi jotkut päätyvät eri ratkaisuun kuin me. Helppoa tämä ei ole ollut, ei kummallekaan. Mutta jos tästä selvitään (ja juuri nyt tuntuu, että tästä selvitään) niin meitä ei mahda erottaa kovin pienet asiat...

Kummallinen mieli

Nyt eletään jo miehen toista kouluviikkoa... Viime viikonloppu oli siis "ensimmäinen viikonloppu". Itsellä oli edellisellä viikolla odotukset korkealla viikonlopun suhteen. Ei mitään isoja suunnitelmia, mutta kuitenkin... Vaan on se tämä ihmisen mieli kummallinen. Kun viikonloppu koitti oli minulla vain itku herkässä ja kiukuttelin ihan tyhmistä... Enkä edes ymmärrä mistä kaikki alkoi. Voinko syyttää hormoneita, vai vähiä unia ja raskasta viikkoa yksin, vai se, ettei ne tulevaisuuden muutokset ole vielä varmoja ja stressaa olla epätietoisuudessa...? Vaiko kaikki edelliset yhteensä?? Mutta miksi sen piti noin purkautua??? Ihan harmitti ja sekös lisäsi itkuisuutta enemmän. Tuntui, että viikonloppu meni "pilalle" eikä se ollut yhtään niin ihana kuin olin ajatellut. Vai oliko se ennakkokäsityskin osasyynä pettymykseen. Ja jotenkin tuntui vielä, ettei mieheni osaa käsitellä "tunteitani" (ko. tilanteessa) kun ei oikein uskalla kysyä, keskustella tai lohduttaa. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että lämmin syli auttaa moneen...
Mutta jos tästä nyt jotain opimme, niin viikonloppua ei kannata kuvitella etukäteen. Otetaan sellaisena kuin se tulee, niin ei luoda paineita sen onnistumiselle tai epäonnistumiselle. Eikähän se oikeasti piloilla ollut, tuo viikonloppu siis. Tunnelma vain oli hieman alavireinen välillä, mutta niin kai se elämässä aina välillä menee - aina ei vaan jaksa. Oli ihana saada mies kotiin!!! Ja kohtahan se onkin jo uusi viikonloppu edessä ja mahdollisuus petrata edellisen tunnelmista!

Arki tuli taloon

Niin ne vaan lomat loppuu aikanaan, ne hyvätkin lomat. Meillä oli todella loistavat lomat kaikin puolin. Säät suosi, oli hauskaa yhdessä ja reissut onnistui. Tunne siitä, että haluan edelleen olla tämän miehen kanssa voimistuu päivä kerrallaan. Myös mieheni on sitä nyt pystynyt osoittamaan ja sanomaan. Aina toki lisääkin toivotaan, mutta onhan tämäkin jo jotain, että hän pystyy myöntämään että haluaa olla kanssani. Kunpa vain osaisimme nauttia joka hetkestä, sillä koskaan ei tiedä milloin maallinen matka itse kullakin loppuu.

Esikoinen saatettiin pari viikkoa sitten tippa linssissä koulutielle. Se taisi olla äidille ja isälle kovempi paikka kuin lapselle itselleen, mutta hyvin on lähtenyt koulu sujumaan. Onneksi. Ei tarvitse sitä ainakaan murehtia. Arki iski oman työhönpaluun merkeissä ja samalla päivämäärällä mies lähti koulun penkille. Näin minä olen lasten kanssa kaikki viikot yksin ja pyöritän arjen rumbaa joulukuulle asti... Väsyttää jo ajatuskin, mutta eipä tälle tilanteelle nyt mitään voi. Näin mennään ja koetetaan nauttia niistä yhteisistä viikonlopuista.

Tulevaisuutta on kovasti pohdittu. Ja saattaapa olla, että on tulossa aika isoja muutoksia, muutoksia jotka on tarkoitus tehdä yhdessä. Mutta palataan niihin myöhemmin kunhan asiat alkavat rullaamaan.
Pettäminen alkaa unohtua pala kerrallaan, vaikka myönnän, että minulla on niitä vaikeita hetkiä ja päiviäkin vielä joskus. Ei tarvitse olla iso asia mikä saa sen asian muistamaan mieleen ja kyyneleet silmiin. Silloin tulee kyllä ryvettyä sellaisessa itsesäälissä että huh huh. Mutta naisen mieli on mitä on ja sillä mennään. Mies saa vaan luvan kestää, kunnes se aikanaan "unohtuu" kokonaan...

Kuulumisia

Jälleen on hetki ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksesta, mutta kukapa sitä nyt lomalla jaksaisi... Ollaan siis koko perhe lomilla, tai mitä nyt tänään saatettiin esikoinen haikein mielin koulutielle ja sitä kautta arkikin tuli lomallemme mukaan. Halusin nimenomaan osan lomastani tähän koulun alkuun, että voin olla edes hetken aikaa täällä huolehtimassa... Äitin ja isin vauva on nyt siis iso!! Niin ne vuodet vierii.

Mutta palataanpa pari viikkoa taaksepäin - loman alkajaisiksi vietiin koirat ja lapset hoitoon ja miehen kanssa kaksin suunnattiin festareille omalle "minilomalle". Joka olikin oikein onnistunut ja tuli ihan tarpeeseen. Oli mukava nauttia rauhallisista aamuista kun lapset ei kilju aamupalaa, oli ihanaa nauttia hotellin valmis aamupala jne... Olla vain ihan kaksin!
Sitten onkin kierretty koko sakin kanssa huvipuistoa yms sekä nautittu auringosta mökillä. On ollut oikein rentouttavaa ja ihanaa! Ollaan saatu jälleen jutella asioista ja tapahtuneesta ja niin se vaan on, että aika parantaa hiljalleen... On ollut mukavaa huomata jo ihan todellista muutosta miehen olossa ja tekemisissä sekä sanoissakin. On suunniteltu innoissamme (tai siis minä enemmän, kun mies ei osaa etukäteen samalla lailla iloita kun suunnittelemamme ei vielä ole varmaa...) tulevaa, suurta muutosta elämässämme. Siis yhteistä muutosta jota kumpkin tavallaan tuntuu odottavan.
Toki täytyy minun myöntää, että edelleen aika herkästi "epäilen" jos on jotain hiemankin poikkeavaa, vaikkei se oikeasti ole mitään. Mutta niin kai se menee, että aikansa se ottaa ennenkö esim tietsikkahuoneen oven kiinni laittaminen ei saisi minua heti ajattelemaan, että kelleköhän siellä nyt kirjoitetaan...??? Tyhmää, tiedän, mutta minkäs niille aatoksilleen voi.
Mutta on ollut todella mahtavat 2 viikkoa ja on nautittu toisistamme ja lapsista ja lomasta!!!

Mistä ne synkistelyt kumpuavat??

Viime viikolla piti jälleen ihmettelemäni, että mistä minä löydän aina välillä sen "synkistelyvaiheen"? Mistä se tulee vaikkei mitään ole sattunut tai mitään epämieluista keskusteltu. Jostain se taas vaan yhdeksi illaksi iski päälle ja itkua riitti. Kyllähän me silloin miehen kanssa oli päivitetty tilannetta ja sieltähän se varmaan jostain tuli, mutta miksi. Mieheni kuitenkin selvästi sanoo asioiden parantuneen ja olevan parempaan päin. Yhteistä tulevaa suunnitellaan, mutta silti hän sanoi ettei hän osaa ennustaa tulevaisuutta. Ettei hän ihan rehellisesti voi vielä(kään) sanoa rakastavansa minua... Kun kysyin mitä rakkaus hänestä on, niin hän sanoi että kai se sellaista jotain lämmintä yhteenkuluvuuden tunnetta on... Siitäkö se sitten lähti, että käänsin jälleen asioita negatiivisemmiksi kuin ne ehkä ovatkaan? Että meillä ei olisi yhteenkuuluvuuden tunnetta... Hmmm, hänestä ei ehkä sitä ole, mutta minusta on. Miten nämä asiat voi kokea näin eri tavalla? Olemmehan me toki 2 eri persoonaa, mutta silti, kun kyseessä on kuitenkin sama avioliitto ja parisuhde. Enkähän minäkään osaa tulevaa ennustaa tai luvata, että tätä vielä vuoden päästä haluan. Mutta nyt haluan ja haluaisin tämä jatkuvan aina kuolemaan asti - kuten olin alunperinkin halunnut... Noh, nuo synkät tunnit tulivat ja onneksi menivätkin jo pian pois. Läheisyys, puhuminen ja halaus helpottavat. Voi miten pieni ihminen voi toista rakastaa, vaikka se toinen on sen harha-askeleen erehtynyt ottamaan...
Jonkun verran kävimme läpi myös sitä, kuinka voin jatkossa luottaa ettei mieheni enää niitä harha-askelia ota. Sillä tokihan minulla on pieni pelko siitä, että jos kotona sattuisi olemaan hieman vaikeampi hetki, niin onko mieheni helpompaa etsiä helpotusta jostain muualta, kuin selvittää asiat kanssani... Mutta onneksi hän sanoi, että on hän sen nyt oppinut ettei halua samaa uudelleen kun on nyt nähnyt mihin se voi johtaa. Toivottavasti! Toista kertaa en varmaan enää kestäisi tätä rääkkiä ja tunteiden mylläkkää, fyysistä pahoinvointia ja valtavaa määrää itkua...

Viikonloppuna käytiin juhlimassa häitä. Ja voi miten silmäni kostuivatkaan kirkossa. Toki siksikin että morsian oli kaunis ja sulhanen komea, mutta eniten siksi, että ajattelin omia häitämme. Miten ihana päivä se olikaan... Miten onnellinen silloin olin. Miten en silloin osannut kuvitellakaan tällaisen meitä kohtaavan. Itkin myös kirkossa esitetyn laulun aikana - se oli sama kuin meilläkin aikanaan. Nielin kyyneleitä papin sanoja kuunnellessani - ne sattuivat suoraan sydämeen: sanotte toisillenne tahdon vapaaehtoisesti, haluatte toisianne vapaaehtoisesti, rakkaus on tahtomista, tahdotte jakaa elämän ilot ja surut... yms... yms... Melkein jokainen lause kosketti omakohtaisesti huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin! Juhlissa mietin miten kiva olisi jälleen käydä tanssimassa kaksin, edes joskus. Tiedän ettei se ole mieheni suosikkilaji ;) mutta hän kuitenkin osaa tanssia ja minä tykkäisin siitä kovasti, että aina joskus lavalle livahtaisimme. Ottaisimme omaa aikaa ja se olisi yksi sellainen yhteinen tekeminen.

Mutta nyt täällä jo odotetaan innolla alkavaa lomaa, sitä yhteistä aikaa ja mukavaa tekemistä. Kylläpä voi viimeiset työpäivät kulua hitaasti...

Kuulumisia

Aika lentää kuin siivillä. Ja tuntuu että olo paranee koko ajan ripsauksen kerrallaan. Ja mitä enemmän mies antaa signaalia asioiden korjaantumisesta niin sitä parempi on omakin olo. Siis meillä halataan ja pussataan taas paljon enemmän, nauretaan ja vitsaillaan. Ja tietenkin puhutaan, puhutaan arjesta ja tulevasta, puhutaan tunteista ja olosta, puhutaan tapahtuneesta, sen syistä ja seurauksista... Ja on mies sen suoraankin sanonut, että nyt on vahvistunut hänelläkin olo, että suuntamme on oikea. Ihana asia kuulla. Ja oikeasti, meillä on ihan eri ilmapiiri nyt. Ja nyt sen tajuaa itsekin mitä kaikkea meillä oli "pielessä" vaikkei sitä itse silloin tajunnut.

Ja mikä parasta, osasimme nyt menneellä viikolla puhua erimielisyytemme!!! Siis mukaanhan mahtuu aina niitä huonojakin päiviä, niinkuin joka suhteessa - niitä tulee ja menee ja se kuuluu asiaan. Viikonloppuna tuli vähän mutinaa (siis minä mutisin) eräästä asiasta. Mutta hei. Me pystyimme puhumaan sen, niin ettei mökötys ja mykkäkoulu alkanut. Ei siinä varsinaista "ratkaisua" saatu vastaisuuden varalle, mutta keskustelimme kummankin kannat ja mistä se mutinani mahdollisesti johtui... Pyysimme anteeksi ja saimme. Rauha maassa ja kaikki hyvin. Olo on paljon parempi kun asiat käydään heti läpi! Ja varmaanhan siitä kuitenkin tulevaa ajatellenkin jää käteen jotain opittua. Ellei muuta, niin voin ehkä osata olla mutisematta. Tai mies ehkä tekee seuraavalla kerralla erilailla... Jatkuvaa opettelua ja kehittymistähän suhde on. Ja itseään voi muuttaa, kun vähän miettii että olikohan mutinan aiheuttanut oikeasti niin iso asia että tarvitsi mutista... Kaikesta oppii :)

Yksi iso ja minulle erittäin merkityksellinen asia oli se, että mieheni pystyi sanomaan nähneensä ohimennen tuon kolmannen... Sekä kertoi siitä tapauksesta kaiken. Miten mukava oli huomata, että toinen pystyy olemaan rehellinen (vaikkei mitään siis nyt "tapahtunutkaan") ja sanomaan tapauksesta, uskalsi luottaa siihen että osaan käsitellä asioita ja suhtautua niihin asiallisesti. Jää itselle sellainen olo, että luottamus vahvistuu takaisin muru kerrallaan. Koska vaikka vain tällainen pieni kohtaaminen paljastuisi myöhemmin, tuntuisi se minusta siltä, että on haluttu salata ja on varmaan valehdeltu jotain... Ja sittenhän se vasta mielikuvitukseni laukkaisikin... Tämäkin ehkä pieni asia jollekin, mutta iso asia minulle.

Kaikesta tästä viikossa tapahtuneesta on tullut hyvä olo ja mieli. On ihanaa huomata pienen pientä edistystä meissä molemmissa. Ja miten erilaisella asenteella ja ololla saatoin perheen reissuun muutamaksi päiväksi ja jäin itse kotimieheksi. Eipä sitä osannut ajatella aiemmin, että nämä tällaisetkin irtiotot tekevät hyvää meille molemmille. Täytyy vaan muistaa, että kaksinkin pitää päästä minilomalle silloin tällöin, tai tehdä jotain muuta mukavaa kaksin!!! Ettei aina vain toinen meistä pääsee tai mennän koko perheenä... Vaan hyvässä tasapainossa kaikkia variaatioita!

Vaan kyllä minä olen onnellinen, etten tehnyt hätiköityä päätöstä silloin tammikuussa ja lähtenyt. Olen onnellinen että jäin, vaikka työtä ja rankkoja aaltoja tämä on ollut. Ja on toki varmaan vastakin... Mutta jospa pahin olisi kuitenkin takana. Siihen haluaisin uskoa. Sillä on jo paljon päiviä, etten muista koko tapahtunutta. Olen vain onnellinen miehestäni ja lapsista, ystävistä ja harrastuksista!

Arkea, arkea

Niin ne vaan päivät vilahtaa tuttua arkea pyörittäessä... Vettä on satanut, mutta taas tänään on upea keli. Töiden jälkeen onkin tarkoitus pyörähtää kaupungille asioille.
On ollut mukava huomata että arkemme sujuu. Meidän on hyvä olla lähekkäin, toistemme seurassa. Ja vielä ihanampaa on kun mieskin on nyt saanut itseään hieman avautumaan ja kertomaan näitä asioita. Halauksia satelee myös taantumakauden jälkeen enemmän. Nämä pienet parantuneet seikat lämmittävät mieltä ja sydäntä.
Arki pyörii töiden ja harrastusten parissa mutta viikonloppuisin ja iltaisin koetamme olla yhdessä. Ellei muuta harrastusten jälkeen enää ehdi, niin katsellaan sit vaikka telkkua kainalossa... Ja täytyy muuten sanoa, että aikuisten "yöllinen elämä" on aivan huippua! Joku tässä kriisissä sai sen paranemaan entisestään! Sitä on nykyään paljon (paljon enemmän kuin esim syksyllä) ja se on niin huisin hyvää... Varmasti siihen vaikuttaa myös tämä henkinen lähentyminen ja välien paraneminen. Enivei. Oli syy mikä tahansa niin tämä ei valita... Päin vastoin... Lisää odotellessa.

Aurinkoa

Tänä aamuna paistaa aurinko. Ja on lämmintä. Ja sellainen on olokin. Olo joka tulee pienistä sanoista, niistä pienistä teoista. Mies sanoi eilen, että viimepäivinä yhteiselo on taas tuntunut paremmalta. Kun kysyin, että osaako hän sanoa miksi - niin on kuulema vaan yrittänyt miettiä vähän valoisammin tätä juttua ja sitä kautta se kumpuaa oloonkin...
Juuri nämä asiat, nämä pienet sanat, kun ne vaan kerrotaan ääneen saavat minutkin jaksamaan ja uskomaan siihen parempaan huomiseen, vaikka matkaan aina sellainen huonokin päivä mahtuu. Mutta on vaan niin hirveän tärkeää muistaa nämä asiat sanoa, vaikkei ne isoja olekaan. Niistä kumpuaa ihmeellinen voima ja hyvä olo!
Kaiken lisäksi kävimme illalla vähän humputtelemassa kaksin, tai noh kotibileet ne oli joissa oli toki muitakin, mutta kaksin ilman lapsia. Oli kivaa. Viime viikolla on lisäksi suunniteltu kesälomaa. Oli vähän tarkoitus lomailla ensin muutama päivä kaksin ja vasta sitten lähteä koko porukalla reissuun... Odotan jo innolla.

Kotona taas

Tämä äiskä kävi vähän reissussa yhden yön verran. Oli huisin kivaa likkaporukalla vähän tuulettumassa. Siinä samalla tuli parannettua maailmaakin melkoisesti. Vaan vaikka reissu oli kiva ja onnistunut, niin ihanaa oli palata kotiin perheen pariin. Illalla sai jälleen nukahtaa kullan kainaloon...

Pari päivää on nyt sekeämmin mennyt itselläkin "paremmin", kun ajatus ei rullaa vaan jotain tiettyä yhtä rataa pitkin - siis sen miehen tahtomisen tai tahtomattomuuden ympärillä. Olen jälleen havainnut ettei märehtiminen auta, enkä voi miestäni hänen työstämisprosessissaan varsinaisesti auttaa. Voin vaan elää päivä kerrallaan ja koettaa omalta osaltani tehdä asiat hyvin, ja vain "odottaa" mieheni "selviämistä", sitä että hän prosessoi asiat omassa päässään ja saa tehtyä sen lopullisen ratkaisun, tahtoako vai ei...
Vaikka kyllä sitä ehti jo paljonkin pyöritellä mielessä, että miksi hän sanoi aikanaan: Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, **, tahdotko ottaa **:n aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? - TAHDON, kun ei sitten lupaustaan pystynyt pitämään.
Niin hyvinä kuin pahoina päivinäkin... Rakastaa olisi mielestäni pitänyt niinä pahoina päivinäkin, vaikka miten pahalta tuntui ja vaikka olisi ollut miten vaikeaa, olisi pitänyt "tahtoa" pysyä uskollisena... Tiedänhän minäkin sen, että ihminen on erehtyväinen, vaikka sitä on vaikea välillä käsittää. Olen sen valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan yhdessä, mutta nyt näinä "pahoina päivinä" pitäisi jälleen löytyä sitä tahtoa korjata asiat...
Tosin totuuden nimessä sanotakoon, ettei nämä nyt niin pahoja päiviä kirjaimellisesti ole viime aikoina olleet, mutta ajoittain toki on vaikeampaa, mikä lienee kuulunee asiaan tälaisen kriisin äärellä.
Mutta minun on hyvä olla tässä, tämän miehen kanssa. Tässä minä haluan olla, rakastaa ja saada rakkautta. Jakaa arjen ja juhlan, ilot ja surut, iloita lapsista ja saavuttamastamme elämästä. Sillä minä rakastan miestäni!

Pienestä se on kiinni...

...siis se mieliala... Nyt on taas niin mukava olo. Pienestä se tulee. Ei sen tarvitse olla sen kummempaa, kuin että mies pyysi illalla kainaloonsa! (Kun usein (en siis sano että aina, mutta usein) se olen ollut minä joka kysyy et pääsiskö...) Siinä kainalossa olikin sitten mukava jutskata ihan näitä arkisia huolia ja ihmetyksiä, suunnitela kesälomaa. Perjantainen juttelumme oli saanut miehenkin hieman paremmalle mielelle, mikä oli tietenkin mukava kuulla.
Siihen turvalliseen syliin oli niin mukava illalla nukahtaa... Harmi, ettei siitä voinut nyt aamulla herätä :) kun sänkyymme ja väliimme ilmestyi yöllä pari mukeloa.
Mukavaa tiistaita!

Viikonloppu takana

No niin. Maanantaiaamu on jälleen edessä... Äkkiä se viikonloppu sujahti. Mukava viikonloppu. Oltiin koko perheen voimin vähän asuntoautoilemassa. Olihan siinä matkassa istumista, mutta ihan mukavasti sujui.
Perjantaina menomatkalla jutskailtiin vielä paljon asiaa, kun minulla oli ollut se surkea päivä. Vaati vähän aukomista. Mutta on se vaan kumma juttu, miten kovasti se helpottaa se puhuminen.

Viikonloppu oli sitten mukavaa yhdessäoloa, ei mitään ihmeellistä ja hienoa, vaan tavallista "arkea", viikonloppu perheen parissa. Ulkoilua ja shoppailua. Kokkaamista asuntoautossa (tai mieshän se kokkasi - kiitos) ja mäkkärissä syömistä, kaikkea pientä mukavaa.

Mutta kyllähän se niin vaan on, että perjantaina käydyt keskustelut hieman himmensivät vielä omaa oloa. Nimenomaan ne keskustelut miehen epävarmuudesta saivat minutkin hieman alavireiseksi. En oikein osannut aivan täysillä nauttia olosta, kun mietti että miksei mieheni voi hieman enemmän haluta tätä - normaalia eloa lasten kanssa. Tavallaan ajattelin myös, että entä jos tämä onkin viimeinen reissu yhdessä... ym... Kyllä se hieman apeaksi välillä veti. Ja rupeaahan tämä itselle olemaan jo melko raskasta henkisesti, olla jatkuvasti "epätietoinen" (etenkin kun itse aina luulee että asia jo hoitumaan päin ja sitten totuus paljastuukin). Vaikka mieheni on jo 2 kertaa päättänyt jäädä ja halunnut yrittää, eikä siltikään sitten yritä tosissaan loppuun asti vaan onkin epävarma... No, ehkä se tästä.

Mieheni tuntui myös epäilevän tavallaan, että olen läheisriippuvainen. Olihan se aika koleaa kuultavaa... Tavallaan ymmärrän mistä hänelle on se ajatus tullut, mutta niinkö huonosti hän minua kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntee? Se, että kyselen on ollut pelkkää uteliaisuutta ja mielenkiintoa maailmasta, johon minulla ei aina tunnu olevan asiaa. Hänen työmaailmastaan, josta olisi kiva kuulla ja oppia kyselemättäkin, että siitä kerrottaisiin itse... Toki nyt myönnän kyseleväni vieläkin tarkemmin, mutta voisin sanoa, että itse hän sen pettämisellään aiheutti. Uskon, että se vähenee kunhan luottamus jälleen vahvistuu... Mutta minä en elä elämääni hänen kauttaan, minulla on omat menot ja harrastukset, minä pärjään elämässäni ilman häntäkin jos niikseen tulee. Toivottavasti hän ei enää pidä minua "riippuvaisena". Tavallaan se loukkaakin ihan hieman. Ehkä "loukata" on turhan voimakas sana, mutta jotain siihen suuntaan...

Pohdimme perjantaina myös miten ero vaikuttaisi nimenomaan lapsiin. Minusta juuri siksi hänenkin nyt pitäisi ruveta toimimaan sen tahtonsa löytämiseksi, siksi että lapsilla olisi ehjä koti. Kun minusta meidän kahdenkin on hyvä olla yhdessä, viimeistään sitten kun hänkin alkaa olla varma. Sitten asiat lähtevät parempaan suuntaan, vielä parempaan olotilaan... Kun hänkin kerran sanoo minunkin olevan hänelle rakas ihminen. Minusta näissä olisi syytä jo enemmän kuin tarpeeksi. Kun saamme asiat puhuttua niin niihin on mahdollista löytää ratkaisut, kun vaan niistä sanotaan. Enhän minä voi tietää mikä mieheni mielestä on vialla ellei hän sano. Harmitaa ajatellakin, että kohta kun alkaisi olla enemmän sitää omaakin aikaa (kun lapset alkavat olla jo sen verran isoja) niin mieheni saattaisi lähteä viettämään villiä poikamieselämää ja ottaa omaa aikaa "koko ajaksi"... Mutta millaista se arki sitten olisi hänellä yksin? Näkisi lapsia vain viikonloppuisin...? Haluaakohan hän sitä todella niin kovasti? Vai haluaisikohan hän ajatella, että selviämme ja voimme jatkaa yhdessä, puhtaalta pöydältä!
Minä olen ajatellut, että arki lasten kanssa ilman rakasta tulisi olemaan raskasta, mutta minä selviäisin siitä. Sellainen ilonaihe nuo muruset on... Vaikka toki haluaisin arjessa mukana olevan miehenikin, rakkaan mieheni. Toivottavasti mieheni nyt saisi epävarman olonsa pois ja alkaisi ajatella meitä yhdessä ja tulevaisuutta. Ja toimia sen mukan, askel kerrallaan. Kuten itse olen ajatellut - ei se varmuus ja hyvä suhde odottamalla tule, vaan sen eteen pitäisi toimia. Sitä kautta se hyvä ja parempi olo lisääntyy ja se varmuuskin kasvaisi... kai??? Minusta on mahdollista saada vielä se tasapainoinen, tasa-arvoinen suhde ja löytää siihen päälle sopivasti sitä omaa aikaa molemmille sekä sitä yhteistä luksusaikaa. Kun vaan TEHDÄÄN TÖITÄ sen eteen. Ei sitä tarjottimella kukaan meille tuo. Itse se pitää korjata mikä särjettiin, tai paremminkin rakentaa entistä parempi täysin uusi!

Mieheni sanoi että on ollut kiva huomata, että minä yritän ja olen muuttunut ja muuttanut toimintaani... Niin... Minusta olisi myös kiva huomata se sama siinä toisessa. Kyllähän tämä rupeaa olemaan melko turhauttavaa välillä, etenkin kun sattuu se huonompi päivä... Turhauttavaa siinä mielessä, että itse koetan mutta mieheni tila on ollut sama koko tämän ajan. Miksei jo nyt tapahtunut muutos saa häntä vakuuttuneeksi tai haluamaan enemmän. Miksei hän halua muuttua, miksei hänkin halua muuttaa niitä käytösmalleja jotka meihin on viime vuosina jäänyt päälle... Ne on mahdollista muuttaa. Eihän se ihmisen perusluonne muutu, sitä ei ole kukaan pyytänytkään. Mutta ne "huonot" tavat tai jotkut millä olemme toisiamme kohdelleet. Ne on mahdollista muuttaa jos haluaa. Ei se onni odottamalla tule. Miksi vain minun pitäisi muuttua? Mutta toisen ei... Miten kauan on mahdollista odottaa alkaako toisessakin tapahtumaan...? Ettei turhautunt olotila alkaisi päästä vallalle aina vaan useammin... Mitäs sitten tapahtuu - käykö siinä niin, että minä lyön hanskat tiskiin...? Todennäköisesti en ihna heti, koska en sitä halua. Mutta melkoisen rasittavaa tällainen on, kun haluaisi päästä eteenpäin, eikä junnata kuukausikaupalla samassa tilassa. Tai siis huomata miehensä junnaavan. Olisi kiva saada vastauksia häneltä että onko mikään hänessä tai hänen tunteissaan nyt muuttunut? Mikä niitä nyt jarruttaa??
Olen myös miettinyt, että saatan tipahtaa vielä korkealta ja kovaa, elle mieheni löydäkään sitä haluaan ja tahtoaan... Mutten jaksa murehtia sitä nyt. Murehdin sitten jos se eteen tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitsisi sitä enää kokea...

Mutta ihana viikonloppu takana (vaikka nämä aatokset hieman vielä perjantaisessa pyörivätkin)! Ja montaa samanlaista toivoen... Kiitos rakkaani että olet olemassa. Kiitos mukavasta reissusta!

Voiko rakkaus kuolla...

Vai piilotteleeko se vaan jossain? Olemmeko voineet tehdä kohta 12 vuotta sitten väärän valinnan, oliko väärin sanoa "tahdon" kohta 8 vuotta sitten...?
Minusta ei. Minun tunteeni ovat tallella, ja tämä kriisi on vaan vahvistanut ne. Tai on nostanut ne sieltä piilosta takaisin päivänvaloon. Mutta miksi mieheni vain odottaa sitä jotain tunnetta... Pettäminen rikkoi niin paljon, ettei ne varmaan odottamalla takaisin tule. Varmaan vaatisi hieman enemmän ponnisteluja ja työskentelyä sen suhteen. Kun alkuun pääsee niin sitten ne varmaan vahvistuvat itsestään, ruokkivat itse itseään.
Välillä mietin, että miten mieheni noita kirjoja on lukenut. Sisästääkö hän niistä kuinka paljon...? Niissä kuitenkin puhutaan siitä tahdosta ja halusta jonka avulla voi onnistua. Siitä tahdosta tehdä ja rakastaa, tahdosta yrittää, halusta olla ja elää, sitä normaalia arkea perheenä. Missä piilottelee se hänen tahtonsa? Millä saada se takaisin, sillä hän kuitenkin sanoo haluavansa yrittää. Vai onko se rakkaus sittenkin kuollut eikä mitään ole tehtävissä? Että hän on täällä vain siksi, että näyttäisi hänenkin yrittävän? En tiedä, tuskin. Mutta jos niin olisi, niin ei hän voisi sanoa rehellisesti yrittäneensä (vaikka sitten erokin tulisi). Minusta se yrittäminen tarkoittaa sitä, että panostetaan tähän nyt 200%:sti ja ellei se riitä, niin todetaan se sitten muutaman vuoden päästä, kun oikeasti aikaa on kulunut ja voidaan varmuudella sanoa toimiiko tämä vai ei...
Ei se minullakaan ole tahtomatta ja välillä pakottamatta tullut. Alkuun oli kyllä aika vaikeaa halatakin. Mutta minä halasin ja niin se vaan rupesi tuntumaan luonnostaan hyvälle.

Eikä se riitä, että minä yritän yksin. Silloin minä jään kaipaamaan jotain, olen tavallaan yksin. Miksi taistella sellaisen puolesta mitä ei välttämättä saa...? Milloin on aika luovuttaa taistelu? Olen välillä niin väsynyt taisteluun, taisteluun jota välillä tunnun käyvän yksin. En tiedä tuntuuko se vain siltä, onko se väärä tunne...? Milloin on aika sanoa hyvästi ja jatkaa yksin? Onkohan hän miettinut millaista arki olisi ilman minua ja lapsia? Haluaako hän sitä, oikeasti? Vai haluaako hän perheemme pysyvän kasassa?
Minä ainakin haluan, mutta mitä minä voin enää enempää tehdä? Miten mieheni tunteet ja halut ovat olleet koko tämän ajan samat? Vai onko niissä tapahtunut muutosta, edes pienintäkään muutosta parempaan tai huompaan tänä aikana?? Itse olen koettanut muuttua ja muuttaa toimintojani sen pohjalta mistä olemme keskustelleet. Eikö sekään kerro hänelle, että minä yritän, oikeasti ja haluan. Minä pystyn muuttumaan. Mutta se vaatii myös hänen muuttumista. Onko hän valmis siihen???

Miten minusta voi tuntua, että on hyvä olla yhdessä, mutta mieheni ei koe sitä niin? Miten minusta voi tuntua, että asiat sujuvat ja on mukavaa, on tunteita. Vai voinko olla väärässä? Voiko tämä olla miehestäni kauheaa? Eikä yrittämisen, tahtomisen arvoista. Täytyykö minun suunnitella tulevaisuutta ilman miestäni ja ilman niitä haaveita jota meillä on tänäkin keväänä ollut?
Minulla on ollut siis hieman itkuinen aamu, huonompi aamu. Mistä lie johtuu? Näitä on tullut ja mennyt ja silti haluaisin uskoa huomiseen, edelleen siihen yhteiseen huomiseen. Mutta aina tällaisena hetkenä ajatus erosta raivaa hieman enemmän tilaa tuolla pääkopassa. Mutta vielä en ole valmis luopumaan...

Rakkaus on...

Rakkaus on pitkä hyvän yön suukko.
Se on toivomista.

Rakkaus on epätäydellisyyden kohtaamista ilman syytöksiä.
Se on hyväksymistä.

Rakkaus on tilaisuuden käyttämättä jättämistä silloin kun aika ei ole oikea.
Se on kärsivällisyyttä.

Rakkaus on selkähieronta, joka alkaa hiuksista ja päättyy varpaisiin.
Se on tutkimista.

Rakkaus on, ettei tarvitse sanoa "rakastellaan", koska tietää, mitä toinen toivoo.
Se on ymmärtämistä.

Rakkaus on tilaisuus sanoa "ei", kun luulit olevasi sitoutunut.
Se on uudelleen ajattelua.

Rakkaus on huuli, joka saa yrmeät kasvot repeämään nauruun.
Se on huumoria.

Rakkaus on saada kuulla "Jos lopetat, niin tapan sinut".
Se on himoa.

Rakkaus on nähdä, kuinka tavarat ovat levällään ympäri olohuonetta.
Se on hylkäämistä.

Rakkaus on ensimmäisen kerran huomata, miltä toinen todella näyttää.
Se on totuutta.

Rakkaus on piittaamattomuutta siitä, paljonko kello on, vaikka tietäisi sen.
Se on iloa.

Rakkaus on kädet, jotka tiukentavat otettaan ympärilläsi.
Se on ekstaasia.

Rakkaus on sitä, että kerrot antavasi toisen nukkua, kun joudut lähtemään aamulla aikaisin, ja saat kuulla, että hän toivoo sinun herättävän.
Se on hellyyttä.

Rakkaus on viime yön uni, joka herätessäsi nukkuu käsivarrellasi.
Se on unelmien ja todellisuuden kohtaamista.

Rakkaus on toisen herättämistä . . . . . . . hitaasti.
Se on aistillisuutta.

Rakkaus on sitä, että tiedät, miksi ostit liian suuren sängyn kolme vuotta sitten.
Se on käytännöllisyyttä.

Rakkaus on kaksi ihmistä, jotka vievät vain pienen osan vuoteesta.
Se on läheisyyttä.

Rakkaus on sen tietämistä, että annoit vara-avaimet oikealle ihmiselle.
Se on luottamusta.

Rakkaus on hyvästelyä tietäen, että tulet vielä takaisin.
Se on uskoa.

Rakkaus on käsien laskemista alas ja sanan "särkynyt" todellisen merkityksen tajuamista.
Se on oppitunti inhimillisestä hauraudesta.

Rakkaus on rullalle väännetty hammastahnatuubi.
Se on sopeutumista.

Rakkaus on tuijottamista ulos ikkunasta muistellen eilisiltaa.
Se on mietiskelyä.

Rakkaus on kuulla säätiedotus lumisateesta toivoen, että voisi käpertyä vuoteeseen jonkun kanssa.
Se on yksinäisyyttä.

Rakkaus on tarinoita, joita ei koskaan kerrota.
Se on henkilökohtaista.

Lainattu http://www.healingeagle.net/Fin/Quotes/WhatIsLove.html

Väsymystä ilmassa

Mieheni sai eilen illalla tietää tästä kirjoittamastani blogista. Ei se täysin yllätyksenä hänelle tullut, sillä olin jo aiemmin maininnut että voisi olla kiva/hyödyllistä kirjoittaa... Hän luki tähän asti kertyneet tekstit hiiskahtamatta. Lopuksi kysyi vain kuinka osaan kirjoittaa niin hyvin (olikohan se hyvin vai kauniisti vai jotain muuta... no, sinne päin kuitenkin)?
En tiedä ehkä itsekään, jostain tämä juttu vaan kumpuaa.

Olin muuten ilmoittanut hänele blogistani myös sähköpostilla (jossa kutsuin häntäkin kirjoittamaan), mutta hän ei ollut sitä vielä lukenut. Olipa muuten jännä miten itseä itketti miehen tätä lukiessa. Jotenkin vähän herkistyin. Sängyssä koetin kysyä, että miltä se tuntui tai heräsikö mitä keskusteltavaa tahi kommentoitavaa. Mutta argh... Vastaus oli että uni tulee ihan juuri ja samoin tein hän nukahtikin. Voi että se voi olla - jos nyt ei rasittavaa niin jotain kuitenkin. Masentavaa. Hieman minua jälleen itketti sängyssä. Onneksi nukkumatti vei minutkin nopeasti mukaansa.

Kyllähän mieheni on tällä viikolla ollut tavallista väsyneempi, mikä näkyy ja kuuluu täällä kotonakin. Alkuviikolla oli puhe, että annetaan asioiden taas hautua hetki ennen juttelua. Ja sähköpostissanikin sanoin ettei meidän ole pakko näiden perusteella jutella, ellei hän halua. Eihän hänen tarvitse edes käydä lukemassa, ellei hän halua. Tämä kun on minun keinoni käsitellä ja hautoa asioita. Mutta kun minä nyt kysyin... Niin olisi ollut ihanaa saada vastaus - edes jonkinlainen.

Tässä aamulla mietin, että miten mieheni voi reagoida niin "neutraalisti". Eikö hänellä ole tunteita vai eikö hän vaan saa sanottua niitä? Enkä välttämättä tarkoita tunteita minua kohtaan, vaan tunteita mitä kirjoitukseni herättää, tunteita tapahtuneesta - niin hyviä kuin huonojakin. Jotenkin vaan luulen, ettei hänkään ole niin neutraali kuin miltä ulospäin vaikuttaa. Vai jättääkö hän sanomatta, minua säästääkseen (onko kaikki niin negatiivista)??? Minusta kun olisi vain hienoa jos hän sanoa lataisi kaiken, ja tarkoitan oikeasti kaiken. Ne kaikkein negatiivisimmatkin jutut. Näin niistäkin päästäisiin keskustelemaan ja miettimään onko mitä tehtävissä. Vai onko oikeasti niin, ettei hän tunnekaan minua kohtaan enää mitään, niin ettei hänellä ole minulle enää sanottavaa...? Vaikka hän itse on kyllä hieman toisin puhunut, että niitä tunteita minua kohtaan vielä olisi, vaikkei osaa nimetä tunnetta... Vai onko minussa jokin mikä estää häntä kertomasta tuntemuksiaan. Jokin ele, sana tai teko jota en itse huomaa??? Olen kyllä koettanut antaa tilaa vastauksille ja kuunnella loppuun, olen koettanut kysellä niin että hänellä olisi mahdollisuus kertoilla... Toki olisi hienoa, jos hän ihan itse, oma-alotteisesti yllättäisi ja kertoisi tunteensa ja tuntemuksensa ja kertoisi minulle, jos jotenkin "estän" häntä. Sitten voisimme miettiä mikä siihen auttaisi...
Vai onko se niin, että kun emme ole vuosiin "kunnolla" puhuneet on sen aloittaminen nyt vaikeaa?? Tavallaan kyllä loukkaa ja surettaa sekin, että sille kolmannelle on kyllä osattu puhua ja kirjoittaa, purkaa tunteita ja tuntemuksia. Se itkettää. Sitä on vaikea hyväksyä. Mutta se on vaan hyväksyttävä. Ja toivottava, että siihen tulee korjaus ja hän oppisi huomaamaan, että minullekin voi - kannattaa - ja pitää kertoa... Kyllähän me nyt olemme puhuneet, miehenikin kertoo, mutta lähinnä kysyttäessä.
Rakastaen, vaikkakin tänään jälleen hieman ihmetellen...

Huomenta

Ihanaa huomenta!
Mikä voima onkaan auringolla ja kunnon halauksella. Mieheni rutisti minua aamulla kunnolla ja pitkään. Se tuntui niin hyvälle! Sillä jaksaakin pitkälle päivään.
Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen teko tai sana, mikä saa olon tuntumaan hyvälle ja halutulle, kunhan sen sanoo tai tekee tosissaan. Ei siis siksi, että niin kuuluu sanoa tai tehdä. Siinä samalla unohtuu taas kaikki mahdollisesti kyteneet pikkuriikkiset ihmettelyt - jotka ehkä muutenkin on jo havaittu ihan tyhmiksi ja turhiksi.
Miten minä voinkaan tuota miestä rakastaa... Ja niinhän se vaan on että hyvä aiheuttaa lisää hyvää (tai jotain siihen suuntaan), sillä tuosta rutistuksesta jäi niin hyvä olo, että minun piti vastavuoroisesti lähettää miehelle töihin perään herkkä viesti. Otin puhelimen kameralla kuvan yhdestä vihkikuvastamme, muutin sen värin ja lisäsin kehykset... Liitteksi laitoin vuodatuksen tunteistani *huokaisee*

Miten sitä haluaisikaan vaan herätä heti huomenna niin, että tämä kaikki olisi jo takana ja kaikki vaan hyvin. Hyvinhän meillä nytkin on, mutta hieman vielä sitä aaltoilua on havaittavissa. Noh, eihän tätä kriisiä ole vielä puoltakaan vuotta puitu. Minusta kuitenkin tämä aika on näyttänyt sen, että meissä on voimaa tästä selviämiseen. Omat tunteet ja päämäärät on selvillä. Ja ne pysyvät niinä huonoinakin päivinä. Onneksi niitä huonoja päiviä on kuitenkin nykyää jo melko harvoin, ainakin niitä superhypermegahuonoja. Onneksi työstimme silloin heti alkujaan sen pettämisen ja siihen liittyvät tapahtumat kunnolla, näin voin jo myöntää että kipeää se teki, mutta se auttoi minua. Minä en enää ajattele sitä läheskään joka päivä, ja jos ajattelenkin niin se ei tule valtavan hyökyaallon lailla mieleeni joka unohduttaisi kaiken muun. Pystyn jo käsittelemään sitä tasolla "se tapahtui ja se pitää haudata, ihminen on erehtyväinen - se rakkainkin ihminen, mutta toivottavsti hän siitä jotain oppii"... Haluaisin jo unohtaa sen "kokonaan" ja jatkaa parisuhteemme uudelleenrakentamista tavallaan puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että milloin olen valmis anteeksiantamaan tapahtuneen? Varmaan osittain olenkin sen jo tehnyt, mutta tulisikohan lopullinen sitten kun mieskin on valmis antamaan anteeksi itselleen! Sillä sitä se vaatii. Hänenkin täytyy asia hyväksyä, oppia siitä, katua sitä, pyytä anteeksi minulta ja antaa anteeksi itselleen! Ei hän voi sen syyllisyydentunteen kanssa elää. Enkä sitä tahdokaan. Haluan, että hänkin löytää sisäiset voimansa, ne viimeiset mitkä hieman tuntuvat piilottelevan! Haluan, että hänkin löytäisi saman varmuuden kuin minä, varmuuden siitä haluaahan hän edelleen minut. Ja ellei sitten haluaisikaan, niin saisi sen varmuuden siihenkin ja uskaltaisi sen sanoa.
Vaan toivon ja uskon että hän vielä minut haluaa...

Ihanaa päivää meille kaikille!

Kysyäkö vai ei...

On se vaan kumma...
Juuri pääsi kirjoittamasta, että alan luottaa enemmän. Ja samoin tein jo pienen pieni epäilys pilkistääkin nurkan takaa. Juuri sellainen, että tekisi melkein mieli kysyä, mutta tietää toisen ehkä loukkaantuvan siitä. Ja tavallaan haluan uskoa itsekin, että ajattelen taas ihan höpöjä...
Siis päivänä muutamana mies on pitänyt puhelintaan jatkuvasti taskussaan, eikä laita siis näkysälle keittiön työpöydälle kuten normaalisti. Että pienestä se pieni epäluulo välillä herää. Eikä se varmaan muuten, mutta tänään töistä tullessaa mies meni suoraan pötkölleen. Oli kyllä vissiin ollut rankka päivä.
Ärsyttää, miten tällaisesta voi edes ajatella näin. Koetan nyt vaan karistaa aatoksen mielestä, uskoa ja luottaa että meillä on kaikki hyvin. Niin hyvin kuin ne tällaisen kriisin keskellä voi olla.

Rakastan...

Miksi meille?

Olen koettanut tämän kevään aikaan työstää päässäni "miksi meille kävi näin", miksi mieheni ajautui suhteeseen ja petti. En varmaan koskaan tule sitä lopullisesti ymmärtämään, mutta tulevaisuutta ajatellen olisi ehkä hyödyllistä edes jotain siitäkin avata. Ettei niin ainakaan uudelleen tulisi käymään.

Noh, kai sitä vaan pitkä suhde ajautui 2 pienen lapsen välissä sellaiseen johonkin olotilaan missä ei ollut erityisen hyvin, muttei erityisen huonostikaan. Aikaa kaksin emme älynneet ottaa, vaikka siitä monesti oli puhe. Emme me varsinaisesti kauheasti riidelleetkään, kunhan ajauduttiin "puhumattomuuteen" missä puhuttiin kyllä arki ja juoksevat asiat, mutta sitten se muu puhuminen, kuten miltä tuntuu ja missä mennään unohtui.
Myös kuuntelemisemme taisi mennä siihen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos-formaattiin. Riitelymme ei ole koskaan ollut rakentavaa. Me emme siis ole osanneet riidellä. Vaan minä olen rähissyt ja mies on niellyt ja sitten olen pitänyt muutaman päivän mykkäkoulua. Asioita ei selvitetty heti vaan jätettiin "hautumaan". Sitten pyydettiin anteeksi, mutta edelleenkään asioita ei selvitetty. Sellaista nalkutusta ja vain tekemättömistä asioista tuli sanottua molemmin puolin - ei sitä kiitosta tai kehua tehdystä. Seksiä oli kyllä, ei kuitenkaan ihan mahdottoman aktiivisesti.

Minulle tämä kaikki oli arkea, enkä kokenut tilannetta mitenkään ahdistavana tai pahana. Lähinnä syksyllä ajattelin, että miehellä on kiirettä töissä ja siksi on niin väsynyt ja meillä oli tavallista hiljaisempaa - jos niin voi sanoa. Mutta minulle tämä arkinen olotila olisi riittänyt, ainakin silloin. Sitä en sitten tiedä miksei se riittänyt miehelleni. Miksen minä riittänyt? Miksei perheemme riittänyt? Tai miksei hän mitään sanonut tai tehnyt tilannetta parantaakseen välillämme. Olimme monesti aikoinaan puhuneet, että jos siltä rupeaa tuntumaan (suhde laimenee tai on jotain ongelmaa tms...) niin pitää sanoa. Mutta kuinkas sitten kävikään... Kävi juuri niin kuin en ikinä omassa elämässäni kuvitellut tapahtuvan. Eihän näin tapahdu meille - näin tapahtuu vain kauniissa ja rohkeissa sekä lööppien julkkiksille.
Mutta niin vain oli se tilanne edessäni, että mieheni oli hakenut hyvää oloa toisen naisen sylistä ja keskusteluista hänen kanssaan. Se murskasi maailmani. Alkujärkytys oli valtava shokki ja musta aukko. Siitä huolimatta, heti ensi hetkestä alkaen kun sain tietää, tiesin että rakastan miestäni ja hauan jatkaa yhdessä jos vain hänkin haluaa. Sitä se oikea rakkaus sitten kai on? Se ei jätä vaihtoehtoja eikä se jossittele. Toki olen joskus ajatellut, että eroaminen olisi helpompaa hetkellisesti, mutta pidemmän päälle uskon että suhteen uudelleen rakentaminen on ehdottomasti kannattavampaa vaikka onkin varmasti paljon vaikeampaa.
Koska uskon ja toivon, että meillä on vielä tunteita niin paljon, että saamme tämän onnistumaan ja ne ehkä hieman vakan alla olevat loput tunteet saadaan sieltä heräteltyä. Pala kerrallaan rakennetaan alusta asti nyt tukevalle pohjalle uutta. Itselläni on tunteita ja rakkautta, ehkä liikaakin. Ja minä myös sanon sen nyt (virheistään siis oppii). Välillä mietin, että ahdistaakohan se miestäni? Minä haluaisin olla lähekkäin ja sylikkäin paljon. Saada ja jakaa kosketuksia paljon. Saada ja antaa pusuja ja haleja. Kaikkea sitä mitä silloin nuoruudessa oli reilusti. Kulkea käsikkäin ja tuntea toisen hellä hipaisu ohimennen...

Monet illat olen ihmetellyt ja itkenyt itsekseni, että miten en mitään huomannut, miksi en tajunnut asioiden ajautuvan tähän jamaan. Vai enkö uskaltanut huomata? Ja syytän itseäni niistäkin juhlista jonne mieheni viime tippaan pyysin, juhliin joista kaikki sitten alkoi. Miksen huomannut normaaleja suurempia puhelinlaskuja...? Asioita vaan on turha jossitella enää. Kantapään kautta se oli sitten tämä suhteen hoitaminenkin opittava. Tapahtunutta ei enää saa peruttua, vaikka miten haluaisin. Olisin paljon viisaampi kuinka toimisin JOS saisin kellon viisareita taaksepäin. Näyttäisin tunteeni ja olisi läsnä. Kehuisin ja koskettaisin. Hellisin ja hyväilisin. Kyselisin. Keskustelisin. Antaisin tilaa. Sillä tuo mieshän on maailmani. Minun rakkaani ja rakastajani. Turvani ja tukeni. Lasteni isä. Maailman paras isä ja mies.

Luottamuksen rakentaminen uudelleen on haastavaa. Miten käsitellä tieto, että mies jonka yhtään sanaa tai menoa ei ole koskaan tarvinnut epäillä, onkin useamman kuukauden valehdellut ja toiminut selkäni takana vilpillisesti? Se sattuu ja pahasti. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Se murskaa alleen painavan järkäleen lailla.
Olen varma, että siihen kykenen, mutta aikaa se vie. Pahalta tuntuu epäillä, mutta oikeastaan ihmeellisempää olisi ellen epäilisi. Mutta miten voikaan mahasta vääntää jokainen hiljaisuus tai outo lausahdus. Vaikka ne eivät olisi sen kummempia kuin kiire töissä, niin jo ottaa vatsasta kalvava kuvotus. Ja jos yhtään pysähtyy liikaa miettimään, niin sitten se on menoa... ja kärpäsestä tulee härkänen. Joskin näitä härkäsiä kasvattanee ne parit takaiskut jotka keväällä koimme. Ne parit yhteydenotot joista sitten jäätiin kuitenkin kiinni...
Se sattuu ja jokainen takapakki on tehnyt nousemisen vaikeammaksi. Onneksi nyt jo huomaan helpompia päiviä luottamuksenkin suhteen, enkä enää ihan jokaista ripsahdusta epäile. Itse asiassa aika paljonkin jo taas luotan. Ja minä haluan luottaa. Vaikkei se ehkä välillä ihan näy niinkuin pitäisi. Toivottavasti nyt kuitenkin olen jo sen luottamuksen arvoinen miehenikin mielestä ja hän uskaltaisi olla rehellinen JOS tämä kolmas vielä sattuisi kirjoittamaan... Ja voi luoja paratkoon, toivottavasti mieheni nyt pysyy lupauksessaan, että nyt meitä on vain me kaksi ja lapset tässä!

En tiedä paljonko vielä pystyisin antamaan anteeksi ja ohittamaan ennenkö mittani tulisi täyteen. Olisiko se kenties jo seuraava kerta...??? Toivottavasti sitä ei tarvitse selvittää. Tässä tuiskeessa ja elämän myrskyssä olen kuitenkin oppinut jotain tärkeää itsestäni - olen vahva, aivan järjettömän vahva ihminen. Pystyn kohtaamaan kriisin asiallisesti. Tätä en olisi voinut uskoa todeksi aiemmin. Olisin voinut kuvitella paiskovani ovia ja riiteleväni. Mutta yllätys oli suuri kun olenkin pystynyt keskustelemaan ja kyselemään. Meillä ei ole asian tiimoilta riidelty juurikaan eikä paiskottu tavaroita tms. Itkua toki on riittänyt, mutta se ei liene ihme? Minä selviän tästä - tavalla tai toisella. Toki toivon, että selviämme tästä yhdessä. Sitä pieni sydämeni toivoo ja odottaa, kuitenkin samalla hieman peläten...

Ajatuksia erosta

Hmm... Kuluneen kevään aikana olen joutunut paljon miettimään eron mahdollisuutta. Itse en sitä edes harkitse, mutta onhan se täytynyt miettiä valmiiksi jos mies sanoisikin haluavansa erota... Minusta ero ei ole ratkaisu, minusta se on vain ongelmien pakenemista. Etenkin meidän tilanteessa, kun perusasiat kuitenkin on hyvin. Vain tunteet ovat hiljaa hiipuneet, mutta niitä kuitenkin on (ainakin niin mieheni sanoo) ja mukaan mahtui hetkeksi kolmas. Seksi on suoraan sanoen loistavaa. Suhteessamme ei ole henkistä tai fyysistä väkivaltaa eikä päihteiden käyttöä. Talous on ok ja ihanat lapset. Mielestäni siinä on syytä taisteluun. Valtavaan taisteluun. Olemme kuitenkin yhdessä lapset tänne maailmaan halunneet ja tuoneet ja minusta he ovat myös yksi suurimmista syistä pysyä yhdessä ja päästä yli ongelmista. Olemme heille luvanneet ehjän kodin heitä tänne tuodessamme...

Pitääkö jättää jos pettää?
Parisuhdeterapetti Kari Kiianmaa vastaa (City-lehti, nro 7/2008): "Jos on asuttu yhdessä vain muutama kuukausi, niin onhan tämä huono aloitus. Silloin pitää olla realisti: jos jatketaan yhdessä edessä, voi olla vielä kovempi pudotus. Pidempi parisuhde voi hyvin pettämisen jälkeen jatkua. Se vaatii molemminpuoleista halua jatkaa ja omien vihatunteiden käsittelyä."

Mielestäni parisuhteen eteen kannattaa tehdä töitä. Se palkitsee ajan kanssa. Koska mieheni on sellainen, että hänen kanssaan voin yhdessä työskennellä ongelmien ratkaisemisen eteen, niin ne ongelmat todella kannattaa ratkaista. Ja kuten Kiianmaakin sanoo, niin suhde voi pettämisen jälkeen jatkua. Kun aukaisemme solmut yhdessä, niin meistä tulee vahva pari - pari jota mikää ei kaada!!! Aikaa se ottaa ja varmaan vielä monet itkut, mutta minä olen siihen valmis...

Maanantain kuulumisia

Meillä oli jälleen mieheni kanssa paljon juteltavaa eilen.
Jossain välissä hän sanoi, että hänestä tuntuu, että se pettäminen rikkoi meissä jotain... Kyllä. Mitäs muuta se saattaa tehdä, kuin rikkoa ja paljon. Miten sitä ei voinut "ajatella" ennen suhteen aloittamista, miten sitä ei voinut siinä vaiheessa ajatella minua ja lapsia, sitä että korjataan tilanne muilla keinoin??? Miten hän ei edelleenkään voi uskoa ja luottaa täydestä sydämestään, että saamme kaiken "korjattua" ja saamme entistä paremman suhteen aikaiseksi. Aikaa ja vaivaa se ottaa, mutta siihen minä petettynä uskon. Siihen minä haluan uskoa. Sillä minä rakastan miestäni. Edelleen. Miestä joka petti ja särki, mutta on silti mieheni jota minä rakastan. Ja jonka kanssa haluan jakaa tulevaisuuden, tulevaisuuden josta olemme yhdessä ja perheenä haaveillut.

Tavallaan minua loukkaa paljonkin mieheni epävarmuus onnistumisesta ja haluamisestaan. Hän kuitenkin halusi jäädä yrittämään asian paljastuessa. Miten se voikin olla näin, että minun ajatukseni ja haluni tulevaisuuden suhteen on kirkkaat ja hänen epäselvät. Minusta kun hänen pitäisi nyt palvoa maata jalkojeni alla, muistaa sanoa 'rakastan sinua' ja osoittaa että juuri MINÄ olen se, jonka hän haluaa. Mutta ei. Se on nyt aivan väärinpäin. Minä olen se joka nämä asiat tekee ja näyttä. Hän ei voi sanoa edes rakastavansa minua...

On meillä toki paljon parantunutkin asian paljastuttua, mutta tämä on se epäkohta johon toivoisin eniten muutosta juuri tällä hetkellä. Toivoisin, että hän huomaa mitä olen hänelle. Miten hienoa ja arvokasta on, että jäin. Halusin ja pystyin jäämään. Vaikka olin aina sanonut, että lähden jos minua petetään. Se vaan ei sitten mennytkään niin. Miten sitä voi lähteä jos rakastaa? Miten voisi jättää lastensa isän kun kerran tunteita on. Toivon, että mieheni löytää itsestään saman varmuuden yhteisen tulevaisuuden suhteen kuin minäkin ja alkaa rakentamaan suhdettamme se silmällä pitäen uudelleen... Päivä kerrallaan mennään. Välillä on niitä huonoja ja itkuisia päiviä, välillä on hyviä ja helliä päiviä. Huomiseen kuitenkin uskoen ja sitä suunnattomasti toivoen.

Harmittaa, etten alusta alkaen ole tätä blogia pitänyt. Olisi toiminut itsellekin niinkuin päiväkirjana. Mutta jospa tästä eteenpäin.... Toivottavasti tästä on jollekin tukea ja apuakin kenties, jollekin joka kamppailee saman asian kanssa elämässään.

Ja niille ketkä eivät kamppaile niin tämä voisi olla hyvä muistutus siitä, että parisuhdetta tulee hoitaa ja vaalia. Se ei jaksa kukoistaa itsekseen. Niin kai meillekin kävi...