Miksi meille?

Olen koettanut tämän kevään aikaan työstää päässäni "miksi meille kävi näin", miksi mieheni ajautui suhteeseen ja petti. En varmaan koskaan tule sitä lopullisesti ymmärtämään, mutta tulevaisuutta ajatellen olisi ehkä hyödyllistä edes jotain siitäkin avata. Ettei niin ainakaan uudelleen tulisi käymään.

Noh, kai sitä vaan pitkä suhde ajautui 2 pienen lapsen välissä sellaiseen johonkin olotilaan missä ei ollut erityisen hyvin, muttei erityisen huonostikaan. Aikaa kaksin emme älynneet ottaa, vaikka siitä monesti oli puhe. Emme me varsinaisesti kauheasti riidelleetkään, kunhan ajauduttiin "puhumattomuuteen" missä puhuttiin kyllä arki ja juoksevat asiat, mutta sitten se muu puhuminen, kuten miltä tuntuu ja missä mennään unohtui.
Myös kuuntelemisemme taisi mennä siihen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos-formaattiin. Riitelymme ei ole koskaan ollut rakentavaa. Me emme siis ole osanneet riidellä. Vaan minä olen rähissyt ja mies on niellyt ja sitten olen pitänyt muutaman päivän mykkäkoulua. Asioita ei selvitetty heti vaan jätettiin "hautumaan". Sitten pyydettiin anteeksi, mutta edelleenkään asioita ei selvitetty. Sellaista nalkutusta ja vain tekemättömistä asioista tuli sanottua molemmin puolin - ei sitä kiitosta tai kehua tehdystä. Seksiä oli kyllä, ei kuitenkaan ihan mahdottoman aktiivisesti.

Minulle tämä kaikki oli arkea, enkä kokenut tilannetta mitenkään ahdistavana tai pahana. Lähinnä syksyllä ajattelin, että miehellä on kiirettä töissä ja siksi on niin väsynyt ja meillä oli tavallista hiljaisempaa - jos niin voi sanoa. Mutta minulle tämä arkinen olotila olisi riittänyt, ainakin silloin. Sitä en sitten tiedä miksei se riittänyt miehelleni. Miksen minä riittänyt? Miksei perheemme riittänyt? Tai miksei hän mitään sanonut tai tehnyt tilannetta parantaakseen välillämme. Olimme monesti aikoinaan puhuneet, että jos siltä rupeaa tuntumaan (suhde laimenee tai on jotain ongelmaa tms...) niin pitää sanoa. Mutta kuinkas sitten kävikään... Kävi juuri niin kuin en ikinä omassa elämässäni kuvitellut tapahtuvan. Eihän näin tapahdu meille - näin tapahtuu vain kauniissa ja rohkeissa sekä lööppien julkkiksille.
Mutta niin vain oli se tilanne edessäni, että mieheni oli hakenut hyvää oloa toisen naisen sylistä ja keskusteluista hänen kanssaan. Se murskasi maailmani. Alkujärkytys oli valtava shokki ja musta aukko. Siitä huolimatta, heti ensi hetkestä alkaen kun sain tietää, tiesin että rakastan miestäni ja hauan jatkaa yhdessä jos vain hänkin haluaa. Sitä se oikea rakkaus sitten kai on? Se ei jätä vaihtoehtoja eikä se jossittele. Toki olen joskus ajatellut, että eroaminen olisi helpompaa hetkellisesti, mutta pidemmän päälle uskon että suhteen uudelleen rakentaminen on ehdottomasti kannattavampaa vaikka onkin varmasti paljon vaikeampaa.
Koska uskon ja toivon, että meillä on vielä tunteita niin paljon, että saamme tämän onnistumaan ja ne ehkä hieman vakan alla olevat loput tunteet saadaan sieltä heräteltyä. Pala kerrallaan rakennetaan alusta asti nyt tukevalle pohjalle uutta. Itselläni on tunteita ja rakkautta, ehkä liikaakin. Ja minä myös sanon sen nyt (virheistään siis oppii). Välillä mietin, että ahdistaakohan se miestäni? Minä haluaisin olla lähekkäin ja sylikkäin paljon. Saada ja jakaa kosketuksia paljon. Saada ja antaa pusuja ja haleja. Kaikkea sitä mitä silloin nuoruudessa oli reilusti. Kulkea käsikkäin ja tuntea toisen hellä hipaisu ohimennen...

Monet illat olen ihmetellyt ja itkenyt itsekseni, että miten en mitään huomannut, miksi en tajunnut asioiden ajautuvan tähän jamaan. Vai enkö uskaltanut huomata? Ja syytän itseäni niistäkin juhlista jonne mieheni viime tippaan pyysin, juhliin joista kaikki sitten alkoi. Miksen huomannut normaaleja suurempia puhelinlaskuja...? Asioita vaan on turha jossitella enää. Kantapään kautta se oli sitten tämä suhteen hoitaminenkin opittava. Tapahtunutta ei enää saa peruttua, vaikka miten haluaisin. Olisin paljon viisaampi kuinka toimisin JOS saisin kellon viisareita taaksepäin. Näyttäisin tunteeni ja olisi läsnä. Kehuisin ja koskettaisin. Hellisin ja hyväilisin. Kyselisin. Keskustelisin. Antaisin tilaa. Sillä tuo mieshän on maailmani. Minun rakkaani ja rakastajani. Turvani ja tukeni. Lasteni isä. Maailman paras isä ja mies.

Luottamuksen rakentaminen uudelleen on haastavaa. Miten käsitellä tieto, että mies jonka yhtään sanaa tai menoa ei ole koskaan tarvinnut epäillä, onkin useamman kuukauden valehdellut ja toiminut selkäni takana vilpillisesti? Se sattuu ja pahasti. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Se murskaa alleen painavan järkäleen lailla.
Olen varma, että siihen kykenen, mutta aikaa se vie. Pahalta tuntuu epäillä, mutta oikeastaan ihmeellisempää olisi ellen epäilisi. Mutta miten voikaan mahasta vääntää jokainen hiljaisuus tai outo lausahdus. Vaikka ne eivät olisi sen kummempia kuin kiire töissä, niin jo ottaa vatsasta kalvava kuvotus. Ja jos yhtään pysähtyy liikaa miettimään, niin sitten se on menoa... ja kärpäsestä tulee härkänen. Joskin näitä härkäsiä kasvattanee ne parit takaiskut jotka keväällä koimme. Ne parit yhteydenotot joista sitten jäätiin kuitenkin kiinni...
Se sattuu ja jokainen takapakki on tehnyt nousemisen vaikeammaksi. Onneksi nyt jo huomaan helpompia päiviä luottamuksenkin suhteen, enkä enää ihan jokaista ripsahdusta epäile. Itse asiassa aika paljonkin jo taas luotan. Ja minä haluan luottaa. Vaikkei se ehkä välillä ihan näy niinkuin pitäisi. Toivottavasti nyt kuitenkin olen jo sen luottamuksen arvoinen miehenikin mielestä ja hän uskaltaisi olla rehellinen JOS tämä kolmas vielä sattuisi kirjoittamaan... Ja voi luoja paratkoon, toivottavasti mieheni nyt pysyy lupauksessaan, että nyt meitä on vain me kaksi ja lapset tässä!

En tiedä paljonko vielä pystyisin antamaan anteeksi ja ohittamaan ennenkö mittani tulisi täyteen. Olisiko se kenties jo seuraava kerta...??? Toivottavasti sitä ei tarvitse selvittää. Tässä tuiskeessa ja elämän myrskyssä olen kuitenkin oppinut jotain tärkeää itsestäni - olen vahva, aivan järjettömän vahva ihminen. Pystyn kohtaamaan kriisin asiallisesti. Tätä en olisi voinut uskoa todeksi aiemmin. Olisin voinut kuvitella paiskovani ovia ja riiteleväni. Mutta yllätys oli suuri kun olenkin pystynyt keskustelemaan ja kyselemään. Meillä ei ole asian tiimoilta riidelty juurikaan eikä paiskottu tavaroita tms. Itkua toki on riittänyt, mutta se ei liene ihme? Minä selviän tästä - tavalla tai toisella. Toki toivon, että selviämme tästä yhdessä. Sitä pieni sydämeni toivoo ja odottaa, kuitenkin samalla hieman peläten...