Kaikki muut lienevät töissä tai jossain... Kukaan ei notku kanssani mesessä eikä palstoilla. Itsellä aika meinaa käydä pitkäksi ollessani kipeän lapsen kanssa kotona. Tai no, voisinhan minä pakata, mutta ei sitäkään nyt koko aikaa jaksa tehdä. Siis kuten sanottua saatiin talo myytyä ja vuokrakämppä löydettiin. Nyt joulukuussa odottaa muutto. Sitä varten on jo kovasti touhuttu. Yllättävän paljon se kysyy voimia ja väsyttää - jo nyt. Mitähän se sitten onkaan kun on hoo-hetki käsillä...?
Hieman myös ahdistaa ajatuskin ahtaasta vuokrakolmiosta, mutta täytynee ajatella että se on vain tilapäistä. Eikä vuokrakolmiossakaan mitään vikaa ole. Tämä vain sattuu olemaan vuodelta "miljoona sitten" ja oviaukotkin on niin kapeat, että pahasti epäilen osan tavaroista jäävän käytävään naapureita ilahduttamaan...
Töissä on taas ollut enemmän ja vähemmän mutinaa ja aivan turhasta. Se väsyttää. Miten työnantaja voi olla niin hankala persoona - kysyn mä. No, onneksi sekin loppuu aikanaan vaikkei mitään varmuutta uusista töistä vielä olekaan. Silti odotan innolla entisen työsuhteen päättyvän.
Tunteet seilaa. Onneksi vähemmän ja vähemmän päivä päivältä. Mutta kyllä minusta edelleen saa itkuja tirautettua ihan sillä, että päähäni iskostuu joku ihan typerä ajatus. Joskus kun tällainen ajatus tulee, tuntuu ettei mieheni kauheasti haluaisi enää käsitellä asiaa. Minusta silti vaan hänenkin pitäisi jaksaa puhua puhua puhua - niin kauan kun toista puhututtaa.
Muutoin elämämme on minusta nytkähtänyt parempaan suuntaan. Ja mukavaa on ollut. Ja mikä parasta, tuntuu että miehenikin löytää jälleen niitä tunteitaan. Ei ole pitkä aika kun hän sanoi minulle "minäkin rakastan sinua". Ja voi miten sykähdyttävä hetki se olikaan. Tuntui että sydämeni puristuu kasaan onnesta. Ja tuntui että hän myöskin tarkoitti sitä. On sitä kyllä odotettukin... Ihanaa että se löytyi jälleen! Se lisää kummasti luottamusta ja uskoa yhteisestä huomisesta!
