No huh-huh...

Onpahan ollu pari ahdistavaa päivää töissä... Yksi kun aloittaa kinaamisen ja syyttelyn, niin sehän leviää kulovalkean tavoin. Ja sitten pohditaan kuka sanonut kenelle ja mitä ja miten. Varmaan hyvä puhdistaa ilmaa välillä, mutta minusta se pitäisi tehdä kaikkien osapuolten läsnäollessa, niin että jokainen voisi kantansa esittää. Tuntuu pahalle kun yksi ei ole kuulemassa muiden kantoja. Ja juuri se yksi joka aloitti oli tänään poissa... Ja siksi toisekseen, nämä voisi hoitaa aina heti ja asianomaisen ihmisen kanssa, eikä kerrytettäisi moskaa sisään ja sitten kaadeta lavoittain kerralla.
Meillä kun on ihan sairaan mahtava jengi töissä, niin tämä kyllä pilaa ilmapiirin hetkeksi. Ja kaikilla on hankala olo... Mutta eihän se auta kun porskuttaa päivä kerrallaan! Ja siltikin - mä viihdyn mun duunissa :)

Tässä olisi vielä muistettavaa meille _ihan_ kaikille!!!!

Antakaa minun olla oma itseni
Antakaa toisenlaisten olla omansa
Antakaamme kaikkien kukkien kukkia

Olkaamme inhimillisiä, mutta rehellisiä
Olkaamme aitoja, mutta vajavaisia
Olkaamme meitä itsejämme

Tulkoon tietämyksen tuli
Tulkoon oppimisen valo

Tulkoon yhteyden palo

Minä olen minä, sinä olet sinä
Yhdessä olemme me
Kaikkia meitä tarvitaan

Me yhdessä luomme pallon
Me yhdessä sytytämme valon
Antakaamme sen loistaa!

Syksy...

Se on muuten syksy taas... Ensimmäiset yöpakkaset ovat olleet. Vaan pimeää on. Minä niin kaipaisin lunta pian!
Kesä meni vauhdilla. Hankkimamme kesämökki oli viisas hankinta. Siellä sielu lepää. Ja parisuhdekin voi paremmin kun istutaan vaan kuunnellen laineiden liplatusta eikä tuijoteta telkkua tai surffata netissä...

Töihin ei uutta. Viikot vierivät vauhdilla ja samat ihmiset narisee samoista asioista. Eivät ehkä tajua, että meillä kuitenkin asiat on todella hyvin, verrattuna joihinkin muihin... Itse en vaan jaksaisi enää tuollaisista kaikenmaailman pikkuasioista valittamista. Elämässä on niin paljon muutakin. Mutta ehkä he huomaavat senkin aikanaan jos ja kun omalle kohdalle joku oikeasti isompi ongelma tai tapahtuma sattuu...

Parisuhde voi hyvin. Toki se yhteinen aika kaksin on kortilla, mutta muuten osataan elellä sovussa ja rakkautta on. Toki sattuneesta on edelleen jäänyt päälle (minulle siis) se, että heti kun suhteessa on "hiljaisempaa" (joka on kuitenkin ihan normaali ilmiö pitkässä suhteessa) niin aivoissa alkaa raksuttamaan, että mikä on, onko sillä toinen jne? Ennen ei osannut edes kuvitella tuollaista vaihtoehtoa ja nyt se on aina se ensimmäinen epäilys. Mikä ei tietenkään ole kivaa itselle, eikä reilua toiselle. Mutta ehkäpä sekin helpottaa jossain välissä, sitten aikanaan... Mutta olemme molemmat onnellisia, että olemme yhdessä emmekä luovuttaneet. Paljon se toki on vaatinut...

Tämä on niin osuva biisi...

Eli tässäpä lyhyesti kuulumiset. Paremmalla ajalla lisää. Josko vielä päivittäisi vähän blogin ulkoasuakin...
Mukavaa syksyä teille kaikille!!!

Voi mahdoton!

Aikahan ihan juoksee. Päivitykset on sitten näköjään jääneet vähän vähiksi... Mutta kun ei ole aikaa...? Muka. Vai johtuuko se siitä, että päivät sujuvat hyvin, ilman isompia komplikaatioita.
Mitä nyt töissä kuulee selän takaa aina yhtä sun toista mutinaa. Mutta niin kauan kun ihmisillä ei ole pokkaa tulla keskustelemaan suoraan asioista niin minähän en huhupuheisiin usko, enkä ainakaan mitään muuta sen perusteella. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että mieleni olen niistä muutaman kerran pahoittanut. Olen monesti miettinyt, että nämä ihmiset ei vissiin oo koskaan ollu töissä muualla, tai ainakaan sellaisessa paikassa jossa oikeasti asiat on pielessä. Nyt tehdään ihan naurettavista asioista haloota. Minä vaan en jaksaisi enää tuollaista lapsellisuutta kun olen joutunut kokemaan pahempaakin töissäni... Mutta jos näillä immeisillä ei ole muuta tekemistä kuin kehittä probleemia niin be my guest.

Ollaan sitten jokunen vuosi podettu mökkikuumetta. Mökkiä johon pääsee iltasaunaan ja viikonlopun viettoon. Mökkiä joka on lähellä. Kuume on tänne muuton jälkeen vaan pahentunut. Ja jostain kumman syystä taannoin alettiin ilmoituksia vilkuilla... Niinhän siinä sitten kävi, että kuume selätti ja mökki saaresta hommattu. Nyt on oma pikkuinen hirsimökki ja sauna. Paikka jossa rentoutua ja olla porukalla. Kesää ja lomaa siis odotellaan kovasti. Koulukkaillahan se alkaa ihan juuri, itse pitä elokuulle odotella...

Uusi vuosi uudet kujeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin on hyvä aloittaa uusi vuosi 2012... Tässä viime kuukausina on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä. Jopa niin, että kauan odottamamme loma oli kiikun kaakun...

Mutta jospa aloittaisi alusta. Syyskuussa vaihdoin siis työpaikkaa. On ollut todella mukava pesti. Joskin on taas ollut uuden opettelua, mutta sehän pitää vaan mielen virkeänä, vai mitä? Töissä on mahtava porukka ja reilu pomo. (No ainahan mukaan mahtuu joku vastarannankiiskikin, mut mä en jaksa siitä välittää kunhan pomon kanssa tulee hyvin toimeen - aina kun työpaikallani ei niin ole ollut...)

Olin ollut kuukauden töissä ja sain jo palkankorotuksen, työnantajan aloitteesta. Juuri tänään sovimme, että olen ollut talossa jo kymmenen vuotta ja saan siten kesälle 2013 täydet 5 viikkoa lomaa. JEEE!!! Mun ei siis tartte pakertaa kymmentä vuotta vielä... Edellisessä vakkariduunissani ne kun oli jo melkein kerätty ja sitten päätimme muuttaa. Mutta tämähän järjestyi ihan kivasti, sanon minä. Olen ollut yhtä hymyä koko päivän. Vielä kun pomo heitti siihen perään, että katsotaan sitten vielä sitä sinun palkkaakin vielä tänä vuonna... Jännityksellä siis odotan... Ai niin. Joululahjaksi pomo antoi lahjakortin kauneushoitolaan. Aah. Nyt vaan pitäisi aika varata ja mennä nauttimaan. Mä kuulkaa niin tykkään mun pomosta.

Noh, juuri kun olin alkanut kotiutua töihin ja vuoden kiirein aika painoi päälle, sattui pikkuinen äksidentti ja jouduin pitkälle sairaslomalle... Olipa masentavaa, eikä aika kotona meinannut kulua sitten millään. Etenkin kun tapaus oli sellainen ettei oikein voinut kotonakaan touhuta. Päivät meni sohvalla, nukkuen, tietsikan ja töllön ääressä. Booring!!! Sen äksidentin takia olimme jo vähän kauhuissamme peruuntuuko matkamme etelään, mutta oli pikkaisen onnea matkassa ja pääsimme kuin pääsimmekin viime viikoksi etelän lämpöön koko perheen voimin.

Oli ihan huikean hieno reissu. Aurinko paistoi, lämmintä riitti ja mukavaa oli. Kotona olikin sitten viikossa satanut "pikkaisen" lunta. Mutta paljon mukavampi palata lumiseen Suomeen kuin siihen loskaan mitä se lähtiessä oli. Matkasta jäi kova kuume ja kovasti jo mietimme milloin pääsisimme seuraavalle reissulle ja välillä vaikka miehenkin kanssa kaksin...

Nyt palasin siis töihin ja siellä odotti kaamea läjä hommia, joihin en vielä pariin päivään ole saanut mitään tolkkua. Noh, kerkeehän nuo. Ei ne työt tekemällä lopu. Jos kesälomaan mennessä ois pöytä tyhjä, niin sais kerätä uuden pinon :) tehtävää. Koulutuksissa olen saanut käydä ihan todella paljon. Useamman päivän vietin syksyllä pääkaupunkiseudulla ja jo taas tällä viikolla kuulen kutsun sinne suunnalle. Tämäkin on alallani välillä kyseenalaista, hyvä jos jossain paikoissa kerran vuoteen pääsee koulutukseen.

Parisuhde voi hyvin. Arki rullaa. Isompia kiistoja ei ole ollut. Joskin sairaslomani aikana oli havaittavissa turhautumista enemmän ja vähemmän, puolin ja toisin. Mutta se oli onneksi tilapäistä. On hyvä olla, sellaista tavallista. On myös yhteisiä haaveita, etenkin sen yhteisen ajan suhteen. Varmaan pikkuhiljaa voi sanoa, että kriisimme oli & meni, ja nyt se alkaa olla selätetty. Asiat eivät enää palaa juurikaan mieleen, eikä "se" seuraa koko aikaa mielessä. Tokikaan se ei koskaan unohdu, mutta senkin kanssa oppii elämään. Sen voin sanoa. Mutta pitää olla valmis antamaan anteeksi niin ettei siitä koko ajan muistuta toista. Se olisi ihan tuhoontuomittu tie.

Sen olen huomannut, että useammin tulee kysyttyä "kuinka meillä menee" tai "vaivaako jokin". Eli suutakin auotaan enemmän, myös muutenkin kuin arjen pyörittämisasioissa (kuka käy kaupassa, hakee lapset jne...).

Tästä on taas hyvä jatkaa kevättä kohti. (Juurihan me vasta saimme talven...)

Laittakaatten kuulumisianne kanssakulkijani!

Veneilyä

Tässä syksyn kynnyksellä mieheni päätti uudistaa venemallimme. Pikku busterimme sai väistyä ht-veneen tieltä... Nyt parin koeajon jälkeen voin todeta, että oli viisas päätös.

Veneily on ollut tänä kesänä (kuten jo vuosi sittenkin) sellainen yhteinen juttu ja olemme tehneet mahtavia retkiä perheen kera. Ja mummolassa ollessamme pääsimme ihan kaksin iltakalaankin. Minä en ole mitenkään siitä kalastuksesta innostunut, mutta mukavahan tuolla oli mukana olla venettä ohjaamassa. Sai vähän yhteistä aikaa. Nyt pitäisi vaan keksiä talveksi jotain kivaa, yhteistä tekemistä, sillä veneilykausi lähestyy jo kovin uhkaavasti loppuaan...

Viikon päästä jännitänkin jo kovasti uuteen työpaikkaan siirtymistä. Toisaalta odotan sitä. Siellä kun saan vastuuta oikeasti. Nykyisessä paikassa minua kun ei ole arvostettu kovin hyvin enkä ole saanut tehtäviä joita alani koulutuksella yleensä tehdään... Kiva paikka nykyinen mutta tuo tehtävien puuttuminen on viime aikoina kyllä ruvennut syömään naista. Jännityksellä uutta kohti siis.

Loma tuli ja meni

No niin se vaan loma tuli, oli ja meni. Miten se aina meneekin ihan liian nopeaan? Minulla tosin olikin vain 3 viikkoa ja siitä 2 saimme olla koko perhe lomailemassa. Emme suunnitelleet mitään isoja reissuja tms. Olimme vain mökillä ja latasimme akkuja auringosta nauttien. Ja täytyy todeta, että tuollainen loma on paras loma. Viihdyimme kaikki, myös lapset!

Nyt onkin sitten ollut vaikeaa käynnistellä arkea. Väsymys iskee muka heti päälle, etenkin kun säätkin muuttuivat hieman harmaiksi ja sateisiksi. Koulujen alkua odotellaan vielä viikko mutta lasten (ja omat) harrastukset jo pyörii. Siitä se rumba taas käynnistyy.

Työrintamalla onkin uutta. Tai on tulossa. Lomalla minä sain itselleni vakituisen työpaikan toisen firman leivistä ja vaihdan siis työpaikkaa tässä syksyn kuluessa. Mikä onnenpotku!!! Miten minusta alkaa tuntumaan että "oli tarkoitus" että muutamme tänne ja jätimme kaiken entisen...

Vietimme myös taannoin 10-vuotishääpäivää! Niin se vain on, että mennyt tragedia ei suistanut meitä raiteilta vaan saimme tuonkin päivän juhlia. Kävimme ulkona syömässä hyvin ja hieman terassilla istuskelemassa. Ja seuraavana aamuna vielä brunssilla kaupungilla. Mitä luksusta!!! Lahjaksi sain tatuointiin lahjakortin. Jee!!! Olen sitä jo monta vuotta suunnitellut ja nyt on sitten aika toimia. Tammikuussa lähdemme vielä koko perheen voimin etelän lämpöön juhlistamaan kuluneita vuosia.

Elossa ollaan

Ja voi miten aika rientää. Asiaa olisi mutta kun ei ehdi kirjoittelemaan... Kaikki hyvin.

Vuosi -siis mitä. Jo VUOSI!!!!- kulunut kodin muutosta. Puhuimme juuri vastottain, että meillä on ollut hyvä vuosi. Muutto kannatti. Suhteemme voi hyvin, yhteistä tekemistä toki voisi aina olla enemmän, mutta kun tämä arki on vaan niin kuluttavaa.

Miksei nuo päättäjät voisi yhtään helpottaa tavan työssäkäyjän arkea vaikka hieman lyhyemmällä työviikolla ja pikkaisen paremmilla lomilla. Sellaisilla asioilla joista me saamme voimaa ja jotka vaikuttavat meidän hyvinvointiin. Saataisiinko näin niitä työuriakin pidennettyä?? Kun ollaan tyytyväisiä niin jaksettaisiin pidempään...

Arkeemme on astunut puhuminen. Ei aina niin kovin syvällisiä juttuja, eikä tunteista, mutta huomaamme juttelevamme ja kommunikoivamme huomattavasti enemmän ja paremmin kuin pahimpina aikoina ennenkö pettäminen alkoi ja paljastui... Me emme juurikaan riitele. Toki jotain pientä nokkapokkaa on ollut (ja varmaan aika ajoin jatkossakin on - lienee kuuluu asiaan???) mutta ne on osattu pikimmiten puhua auki. Hellyyttä ja läheisyyttä on. Toki aina senkin määrää voi lisätä, sitä kun ei ole koskaan liikaa, Eikä kammarinkaan puolella ole valittamista :) Rakkaus on läsnä ja toivottavasti muistamme tarpeeksi usein toisillemme siitä kertoa tai sen ilmaista.

Itse pettäminen on painunut taka-alalle. Hiljalleen. Kunnes nyt yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan ajatuksissani läsnä enää juurikaan. Toki joskus joku ohjelma, lausahdus tms saa aikaan pienen välähdyksen, muttei enää niin että olo heittäisi häränpyllyä. Joskus on tullut mieleen jotain mistä on vielä keskusteltu. Minusta kun niistä pitää keskustella aina kun siltä tuntuu, vaikka miten olisi jo aikaa kulunut. Mutta jutut on sujuneet hyvässä hengessä, silloin harvoin kun niitä nyt on enää edes ollut.

Toki myönnän, että mieheni teko edelleen satuttaa minua jos jään sitä ajattelemaan. Mutta onneksi se on historiaa eikä sitä tarvitse ajatella. Olemme aika hyvin käsitelleet asiat auki ja se helpottaa. Ei ole salaisuuksia joita pitäisi arvuutella ja miettiä.

Perheen yhteiset hetket ovat arvokkaita ja hienoja. Milloin minkäkinlaista makkaranpaistoreissua on tehty. Lapset kasvavat silmissä, nuorempikin jo eskari-ikäinen. Voi mahdotonta. Kohta vissiin ensimmäisiä rippijuhlia jo järjestellään... Tällä vauhdilla.

Pääsiäisenä sain pysäyttävän uutisen. Esikoisen luokkakaverin äiti (nuorempi kuin minä, hieman yli 30 v) kuoli aivan yllättäen perheen lomamatkalla. Se pysäytti. Miksi. Jos jumala on olemassa miksi hän sallii tällaisen. Mikä tarkoitus on sillä, että 2 pieneltä lapselta viedään äiti. Kun vanhainkodit pullistelevat iäkkäitä jotka jo toivoisivat pääsevänsä pois. Minä kuulkaa itkin monta päivää. Vaikkei edes hyvin tunnettu. En oikein pystynyt kohtaamaan hänen miestään ja mietin, että pystyisinköhän siihen vieläkään itkemättä.

Mutta se laittoi minut miettimään elämää ja sen tarkoitusta. Ja muistutti siitä, että jokaisesta päivästä läheistensä kanssa täytyy nauttia!!! Mutta vaikka tämänkin tiedostaa niin miksi sitä sitten niin helposti tiuskii ja natisee väsyneenä... Voi kunpa osaisikin olla harmoonisesti ja kauniisti. Osaisi sanoa asiat nätisti, pyytäen. Ei tiuskien ja komentaen. Koskaan kun et tiedä milloin lähdön hetki itse kullakin on...

Mutta ihanaa ja lämmintä juhannusta!!!

PS. Mitäs teille arvon kanssakulkijani kuuluu???