Halutaan uusi pomo

Kyllä ja äkkiä!!!!
Olipahan taas sellainen aamunavaus, ettei toista samanlaista toivoisi saavansa enää koskaan. Pomo tuli heti aamulla huutamaan ja haukkumaan minut, aivan turhasta asiasta. 15 minuuttia se jatkoi ja jatkoi ja jatkoi kaikenlaisen sonnan niskaan kippaamista ja minähän tietty itkin... Yritin jotenkin puolustaakin itseäni, mut eipä se paljoa auttanut. Totta kai tämän seurauksena päiväni meni sitten itkien. Mutta nyt mittani tuli täyteen (tämä ei siis toki ollut ensimmäinen kerta, enkä ole ainoa sen kokenut) ja hain sairaslomaa 3 päivää. Jospa hän nyt vähän oppisi kuinka työntekijöitä EI kohdella. Katsotaan nyt oppiko vai alkaako sama elämä heti ensi viikolla uudelleen. Sen voin luvata, että jatkossakin haen sairasloman ja seuraavan kerran otan yhteyttä työsuojelupiiriin.
Päähän koskee ja voin vaan sanoa, etten todellakaan mene enää mielelläni töihin. En tällaisen kohtelun jälkeen. Parhaani olen kuitenkin talon eteen pyrkinyt tekemään. Onneksi tiedän tämän kurjan työsuhteen loppuvan reilun 8 kuukauden päästä - mutta sinne on vielä niin pitkä aika! Aamukampa voisi olla poikaa. Jos jaksaisi hieman paremmin.

Onneksi kuitenkin miehen kanssa on saatu purettua tuota viikonloppua ja sillä saralla taas sujuu paremmin. Joskin juuri nyt tuntuu tosi kurjalle, että hän on kaukana. Haluaisin niin vaan olla siinä rakkaassa sylissä itkemässä...

Ja sitten taas itkettää

Elämä on... niin kai sitten - sitä ylä- ja alamäkeä. Sillä tänään minun on ollut paha olla. Minua itkettää ja sen seurauksena taas koskee päähän ja aamulla on silmät turvoksissa. Kauanko ihminen jaksaa tätä tunteiden vuoristorataa, kun välillä tuntuu että kaikki on jo ihan hyvin ja sitten taas kaikki tuntuu valuvan viemäriin...?

Heti kun minulla on mieli maassa ja vähän huonompaa eloa ja oloa väsymyksen ja rankan viikon ja viikonlopun jäljiltä, niin tuntuu ettei tuo mieskään halua sittenkään tätä. Kun ei saa itsestään irti. Ei ole kai sitten koko tänä aikana saanut 100 %:sti itseään lämpeämään tähän - tai jotain. Ei voi olla totta!!! Pakkoko se on aina sen takapakin tulla, juuri kun luulee kaiken olevan hyvin ja katsoo niin onnellisena tulevaisuuteen. Samoin tein sitten saakin ruveta miettimään miksi minun pitäisi tätä jaksaa, kun ei toinen voi täysillä vastata tunteisiini. Miksi hän sitten on täällä edelleen? Meinaako hän koskaan ollakaan 100 %:sti kanssani enää... Vai sanooko hän suurien muutoksien jälkeen (muutoksien jotka olen valmis tekemään MEIDÄN yhteisen hyvän vuoksemme) että tämä oli nyt tässä. Ja olettaa että jään lasten kanssa lähelle asustelemaan...?


Tänään minä pelkään, pelkään kovasti mitä tulevaisuus tuo. Minä jo luulin että miehenikin olisi siirtynyt "yrittämis" vaiheestaan "haluan tätä" vaiheeseen. Mutta tänään se ei taas ole ihan sille kuullostanut. Minä en vaan voi käsittää, että hänen tykkäämisensä vähenee jos minulla on vaikeampaa. Minusta kun hänen pitäisi seisoa rinnallani ja tukenani, ihan yhtä paljon kuin hyvänäkin päivänä. Kertaakaan näinä viikkoina hän ei ole kysynyt jaksamistani, asiaa joka myöskin viestisi hänen välittämisestään. Välillä hän jo vastasi tunteisiini, mutta viime aikoina taas on ollut hieman hiljaisempaa... Ei kai se voi olla vaikuttamatta minuun kun aina vaan saa sanoa rakastan sinua, saamatta sitä itselleen takaisin. Tai edes jotain positiivista. Pelkään, että minunkin tunteeni alkavat hiipumaan jos tätä vielä kauankin jatkuu, siis tätä jatkuvaa epävarmuutta ja ailahtelua. Toivoisin niin, että miehenikin alkaisi kertoa tunteistaan, niistä hyvistä ja huonoista, enemmän. Näin saisin itsekin ehkä paremman käsityksen missä mennään, eikä tarvitsisi arvuutella... Ehkä tilanteemme ei ole ollenkaan niin paha kuin annan ymmärtää, mutta siltä se minusta tänään tuntuu. Minä niin toivoisin tasa-arvoista ja -puolista suhdetta näiden tunteiden jakamisessa. Aina huonon hetken tullessa miettii, että mitä olemme saavuttaneet tässä 8 kuukaudessa. Ehkä paljonkin, mutta päällimmäisenä on tunteet ja itkut kun mieheni kertoo niistä mitkä ärsyttää ja saa hänet lukkoon. Kun joskus (ja pääsääntöisesti) toivoisi sitä palautetta niinä hyvinä hetkinä, koska se vahvistaa. Tämä murentaa. Nyt on taas siipirikko-olo ja mieli niin maassa. Näissä tunnelmissa uuteen viikkoon. Ehkä se siitä taas muuttuu positiivisemmaksi.

Arkea arkea

Sataa, sataa, sataa... Alkaa olla sellainen syksyinen olo ja pimenevinä iltoina lämmintä valoa saa taas kynttilöin. Se on aina jotenkin niin mukavan tunnelmallista, tosin yksin hieman tylsää.
Arki on osoittautunut rankaksi. Mies pois kotoa viikot ja tämä rumban pyörittäminen väsyttää. Koulu, hoito, työt, lasten ja omat harrastukset, kauppareissut, kotihommat... Onhan tuo mies ollut ennenkin pois, mutta lyhyempiä aikoja. Tai pari viikkoa kerrallaan maksimissaan, mutta nyt vaan jatkuu ja jatkuu viikko toisensa jälkeen. Töissä on kiirettä, sairaslomia ja poissaoloja päällekkäin ja väki vähissä. Saa painaa sata lasissa, eikä sekään aina riitä. Ja se väsymys heijastuu heti täällä kotona kimpaantumisena lapsille. Lapsille, jotka eivät ole tehneet mitään väärää... Siinäpä äidille kehittymisen paikka, kuinka handlata tilanteet turhia räyhäämättä. Lisäksi tulevaisuus ajatteluttaa ja senkin järjestyminen stressaa...

Nyt se on siis selvää, että elinoloissamme tapahtuu ensi kesänä iso muutos. Postiviinin sellainen, joskin rankkaa tulee olemaan jättää kaverit + tuttu & turvallinen työ (vaikkei se aina niin ihana paikka olekaan) ja kammeta tavarat toiselle paikkakunnalle. Mutta ehkä me olemme sen tarpeessa. Olimme sitä suunnitelleet ajatustasolla aika-ajoin ennen pettämisen paljastumista, mutta etenkin sen jälkeen se on tuntunut tärkeältä muutokselta. Joku voisi sanoa meidän pakenevan ongelmaa, mutta ei se sitä ole (no ehkä himpun sitäkin). Uskon että on helpompi hengittää "pelkäämättä" koko ajan tämän kolmannen vastaantuloa ja sitä kautta saadaan tavallaan meille uusi alku. Alku, joka on jo hyvällä mallilla mutta vaatii vielä aikaa. Sillä itse myönnän, että aina joskus lipsahtaa mieleeni vieläkin tapahtumat ja sellainen pieni epäluottamus. Ei onneksi enää usein, mutta kuitenkin. Kuulunee asiaan. Selkeästi se on kuitenki jo unohtumaan päin, tai sitten olen oppinut elämään asian kanssa. Toki itku tulee edelleen helposti jos asiaa kavereiden kanssa pohdin. Tai järjetön raivo tätä naista kohtaan jos hänet kaupungilla näen...

Mutta joulu ja mies tulee pian :D - näin haluan uskoa. Tai käyhän se rakkahin kotona viikonloppuisin, mutta ennen joulua arki palaa ennalleen opiskelun päätyttyä. Eli tulevaa innolla odottaen, myös sitä raskasta muuttoa... Kauhistuttaa jo ajatuskin mitä kaikkea vuosien varrelta nurkista löytyykään, mutta tehdäänpä sitten inventaario siinä samalla. Nyt vaan asuntoa myyntiin ja uutta katselemaan. Ja uutta elämää kohti, uutta yhteistä elämää kohti. Voi miten onnellinen olen, ettemme luovuttaneet. Että olemme edelleen yhdessä. Vaan voin hyvinkin kuvitella miksi jotkut päätyvät eri ratkaisuun kuin me. Helppoa tämä ei ole ollut, ei kummallekaan. Mutta jos tästä selvitään (ja juuri nyt tuntuu, että tästä selvitään) niin meitä ei mahda erottaa kovin pienet asiat...

Kummallinen mieli

Nyt eletään jo miehen toista kouluviikkoa... Viime viikonloppu oli siis "ensimmäinen viikonloppu". Itsellä oli edellisellä viikolla odotukset korkealla viikonlopun suhteen. Ei mitään isoja suunnitelmia, mutta kuitenkin... Vaan on se tämä ihmisen mieli kummallinen. Kun viikonloppu koitti oli minulla vain itku herkässä ja kiukuttelin ihan tyhmistä... Enkä edes ymmärrä mistä kaikki alkoi. Voinko syyttää hormoneita, vai vähiä unia ja raskasta viikkoa yksin, vai se, ettei ne tulevaisuuden muutokset ole vielä varmoja ja stressaa olla epätietoisuudessa...? Vaiko kaikki edelliset yhteensä?? Mutta miksi sen piti noin purkautua??? Ihan harmitti ja sekös lisäsi itkuisuutta enemmän. Tuntui, että viikonloppu meni "pilalle" eikä se ollut yhtään niin ihana kuin olin ajatellut. Vai oliko se ennakkokäsityskin osasyynä pettymykseen. Ja jotenkin tuntui vielä, ettei mieheni osaa käsitellä "tunteitani" (ko. tilanteessa) kun ei oikein uskalla kysyä, keskustella tai lohduttaa. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että lämmin syli auttaa moneen...
Mutta jos tästä nyt jotain opimme, niin viikonloppua ei kannata kuvitella etukäteen. Otetaan sellaisena kuin se tulee, niin ei luoda paineita sen onnistumiselle tai epäonnistumiselle. Eikähän se oikeasti piloilla ollut, tuo viikonloppu siis. Tunnelma vain oli hieman alavireinen välillä, mutta niin kai se elämässä aina välillä menee - aina ei vaan jaksa. Oli ihana saada mies kotiin!!! Ja kohtahan se onkin jo uusi viikonloppu edessä ja mahdollisuus petrata edellisen tunnelmista!