Elämä on... niin kai sitten - sitä ylä- ja alamäkeä. Sillä tänään minun on ollut paha olla. Minua itkettää ja sen seurauksena taas koskee päähän ja aamulla on silmät turvoksissa. Kauanko ihminen jaksaa tätä tunteiden vuoristorataa, kun välillä tuntuu että kaikki on jo ihan hyvin ja sitten taas kaikki tuntuu valuvan viemäriin...?
Heti kun minulla on mieli maassa ja vähän huonompaa eloa ja oloa väsymyksen ja rankan viikon ja viikonlopun jäljiltä, niin tuntuu ettei tuo mieskään halua sittenkään tätä. Kun ei saa itsestään irti. Ei ole kai sitten koko tänä aikana saanut 100 %:sti itseään lämpeämään tähän - tai jotain. Ei voi olla totta!!! Pakkoko se on aina sen takapakin tulla, juuri kun luulee kaiken olevan hyvin ja katsoo niin onnellisena tulevaisuuteen. Samoin tein sitten saakin ruveta miettimään miksi minun pitäisi tätä jaksaa, kun ei toinen voi täysillä vastata tunteisiini. Miksi hän sitten on täällä edelleen? Meinaako hän koskaan ollakaan 100 %:sti kanssani enää... Vai sanooko hän suurien muutoksien jälkeen (muutoksien jotka olen valmis tekemään MEIDÄN yhteisen hyvän vuoksemme) että tämä oli nyt tässä. Ja olettaa että jään lasten kanssa lähelle asustelemaan...?
Tänään minä pelkään, pelkään kovasti mitä tulevaisuus tuo. Minä jo luulin että miehenikin olisi siirtynyt "yrittämis" vaiheestaan "haluan tätä" vaiheeseen. Mutta tänään se ei taas ole ihan sille kuullostanut. Minä en vaan voi käsittää, että hänen tykkäämisensä vähenee jos minulla on vaikeampaa. Minusta kun hänen pitäisi seisoa rinnallani ja tukenani, ihan yhtä paljon kuin hyvänäkin päivänä. Kertaakaan näinä viikkoina hän ei ole kysynyt jaksamistani, asiaa joka myöskin viestisi hänen välittämisestään. Välillä hän jo vastasi tunteisiini, mutta viime aikoina taas on ollut hieman hiljaisempaa... Ei kai se voi olla vaikuttamatta minuun kun aina vaan saa sanoa rakastan sinua, saamatta sitä itselleen takaisin. Tai edes jotain positiivista. Pelkään, että minunkin tunteeni alkavat hiipumaan jos tätä vielä kauankin jatkuu, siis tätä jatkuvaa epävarmuutta ja ailahtelua. Toivoisin niin, että miehenikin alkaisi kertoa tunteistaan, niistä hyvistä ja huonoista, enemmän. Näin saisin itsekin ehkä paremman käsityksen missä mennään, eikä tarvitsisi arvuutella... Ehkä tilanteemme ei ole ollenkaan niin paha kuin annan ymmärtää, mutta siltä se minusta tänään tuntuu. Minä niin toivoisin tasa-arvoista ja -puolista suhdetta näiden tunteiden jakamisessa. Aina huonon hetken tullessa miettii, että mitä olemme saavuttaneet tässä 8 kuukaudessa. Ehkä paljonkin, mutta päällimmäisenä on tunteet ja itkut kun mieheni kertoo niistä mitkä ärsyttää ja saa hänet lukkoon. Kun joskus (ja pääsääntöisesti) toivoisi sitä palautetta niinä hyvinä hetkinä, koska se vahvistaa. Tämä murentaa. Nyt on taas siipirikko-olo ja mieli niin maassa. Näissä tunnelmissa uuteen viikkoon. Ehkä se siitä taas muuttuu positiivisemmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti