Nyt eletään jo miehen toista kouluviikkoa... Viime viikonloppu oli siis "ensimmäinen viikonloppu". Itsellä oli edellisellä viikolla odotukset korkealla viikonlopun suhteen. Ei mitään isoja suunnitelmia, mutta kuitenkin... Vaan on se tämä ihmisen mieli kummallinen. Kun viikonloppu koitti oli minulla vain itku herkässä ja kiukuttelin ihan tyhmistä... Enkä edes ymmärrä mistä kaikki alkoi. Voinko syyttää hormoneita, vai vähiä unia ja raskasta viikkoa yksin, vai se, ettei ne tulevaisuuden muutokset ole vielä varmoja ja stressaa olla epätietoisuudessa...? Vaiko kaikki edelliset yhteensä?? Mutta miksi sen piti noin purkautua??? Ihan harmitti ja sekös lisäsi itkuisuutta enemmän. Tuntui, että viikonloppu meni "pilalle" eikä se ollut yhtään niin ihana kuin olin ajatellut. Vai oliko se ennakkokäsityskin osasyynä pettymykseen. Ja jotenkin tuntui vielä, ettei mieheni osaa käsitellä "tunteitani" (ko. tilanteessa) kun ei oikein uskalla kysyä, keskustella tai lohduttaa. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että lämmin syli auttaa moneen...
Mutta jos tästä nyt jotain opimme, niin viikonloppua ei kannata kuvitella etukäteen. Otetaan sellaisena kuin se tulee, niin ei luoda paineita sen onnistumiselle tai epäonnistumiselle. Eikähän se oikeasti piloilla ollut, tuo viikonloppu siis. Tunnelma vain oli hieman alavireinen välillä, mutta niin kai se elämässä aina välillä menee - aina ei vaan jaksa. Oli ihana saada mies kotiin!!! Ja kohtahan se onkin jo uusi viikonloppu edessä ja mahdollisuus petrata edellisen tunnelmista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti