Sataa, sataa, sataa... Alkaa olla sellainen syksyinen olo ja pimenevinä iltoina lämmintä valoa saa taas kynttilöin. Se on aina jotenkin niin mukavan tunnelmallista, tosin yksin hieman tylsää.
Arki on osoittautunut rankaksi. Mies pois kotoa viikot ja tämä rumban pyörittäminen väsyttää. Koulu, hoito, työt, lasten ja omat harrastukset, kauppareissut, kotihommat... Onhan tuo mies ollut ennenkin pois, mutta lyhyempiä aikoja. Tai pari viikkoa kerrallaan maksimissaan, mutta nyt vaan jatkuu ja jatkuu viikko toisensa jälkeen. Töissä on kiirettä, sairaslomia ja poissaoloja päällekkäin ja väki vähissä. Saa painaa sata lasissa, eikä sekään aina riitä. Ja se väsymys heijastuu heti täällä kotona kimpaantumisena lapsille. Lapsille, jotka eivät ole tehneet mitään väärää... Siinäpä äidille kehittymisen paikka, kuinka handlata tilanteet turhia räyhäämättä. Lisäksi tulevaisuus ajatteluttaa ja senkin järjestyminen stressaa...
Nyt se on siis selvää, että elinoloissamme tapahtuu ensi kesänä iso muutos. Postiviinin sellainen, joskin rankkaa tulee olemaan jättää kaverit + tuttu & turvallinen työ (vaikkei se aina niin ihana paikka olekaan) ja kammeta tavarat toiselle paikkakunnalle. Mutta ehkä me olemme sen tarpeessa. Olimme sitä suunnitelleet ajatustasolla aika-ajoin ennen pettämisen paljastumista, mutta etenkin sen jälkeen se on tuntunut tärkeältä muutokselta. Joku voisi sanoa meidän pakenevan ongelmaa, mutta ei se sitä ole (no ehkä himpun sitäkin). Uskon että on helpompi hengittää "pelkäämättä" koko ajan tämän kolmannen vastaantuloa ja sitä kautta saadaan tavallaan meille uusi alku. Alku, joka on jo hyvällä mallilla mutta vaatii vielä aikaa. Sillä itse myönnän, että aina joskus lipsahtaa mieleeni vieläkin tapahtumat ja sellainen pieni epäluottamus. Ei onneksi enää usein, mutta kuitenkin. Kuulunee asiaan. Selkeästi se on kuitenki jo unohtumaan päin, tai sitten olen oppinut elämään asian kanssa. Toki itku tulee edelleen helposti jos asiaa kavereiden kanssa pohdin. Tai järjetön raivo tätä naista kohtaan jos hänet kaupungilla näen...
Mutta joulu ja mies tulee pian :D - näin haluan uskoa. Tai käyhän se rakkahin kotona viikonloppuisin, mutta ennen joulua arki palaa ennalleen opiskelun päätyttyä. Eli tulevaa innolla odottaen, myös sitä raskasta muuttoa... Kauhistuttaa jo ajatuskin mitä kaikkea vuosien varrelta nurkista löytyykään, mutta tehdäänpä sitten inventaario siinä samalla. Nyt vaan asuntoa myyntiin ja uutta katselemaan. Ja uutta elämää kohti, uutta yhteistä elämää kohti. Voi miten onnellinen olen, ettemme luovuttaneet. Että olemme edelleen yhdessä. Vaan voin hyvinkin kuvitella miksi jotkut päätyvät eri ratkaisuun kuin me. Helppoa tämä ei ole ollut, ei kummallekaan. Mutta jos tästä selvitään (ja juuri nyt tuntuu, että tästä selvitään) niin meitä ei mahda erottaa kovin pienet asiat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti