Työskentelyä

Pääsimme eilen puhumaan tapahtuneesta ammatti-ihmisten kanssa. Kaksituntinen vierähti suit sait ja vaikka ensivaikutelma terapeuteista oli mitä oli, niin he osoittautuivat ihan mahtaviksi tyypeiksi. Saimme jo tämän ensimmäisen käynnin aikana enemmän konkreettista käteen kuin koko viime keväänä siellä toisessa paikassa käydessämme.
Saimme kotitehtävänkin. Teimme sen aamulla. Ensin se nauratti, mutta kunhan alkuun päästiin niin huomasimme ettei tapa puhua ja kuunnella ollut ollenkaan hassumpi. Päätimme tehdä saman uudelleen loppuviikolla.

Olemme ehkä hieman valoisammalla mielellä. Viikko meni puhuen, sitten kun sen alkuraivon sai pihalle... Kummasti kainalo vetää puoleensa ja haluaa olla lähellä. Sitä ollaan jälleen hereillä ja kuunneellaan toinen toistamme paremmin. Tästä taas eteenpäin. Uusi käynti on jo sovittu ja itse ainakin voin sanoa jo oikein odottavani sitä.

Déjà vu

No niin. Elämä se taas yllätti. Aika lailla tasan vuosi edellisen pettämisen paljastumisesta mieheni jäi uudelleen kiinni samasta asiasta. Sama nainen. Koko syksy... Millaisen järjettömän määrän valehtelua tämä onkaan vaatinut... Miten minä hölmö olen voinut kirjoitella ja tuntea noin, mitä aiemmissa kirjoituksissani on ollut. Luullen, että kaikki on hyvin. Minusta on tehty narri ja hölmö. Sattuu niin valtavasti. Minä ihan oikeasti koin kaikki nuo tunteet. Miksei se edistyminen hyvine ja pahoine päivineen riittänyt miehelleni kertomaan, että pikkuhiljaa asiat järjestyvät kun yhdessä halutaan. Mihin loppui hänen haluamisensa sen suhteen. Kun tiesi miten helvetin kipeää tämä tekee. Luuliko ettei hän jää kiinni? Ja entä vaikkei olisikaan jäänyt. Ei ole mahtanut hänelläkään helppoa elää itsensä kanssa...

Tuo koulun risteilykin oli seksiloma tämän naisen kanssa. Minua kuvottaa. Kaikki tämä nollaa meidän hyvät hetket. Muistan kun mieheni tuli risteilyn jälkeen kotiin. Toi tuliaisia ja oli hellä ja tunteellinen. Itkimme molemmat, se oli niin herkkä hetki. Ja minä kun luulin että oli ollut ikävä. Mutta oliko vain hyvitystä...? En tiedä. Hän sanoo meidän juttujen olleen ihan totta, mutta miten ihmeessä voin uskoa mihinkään niistä... Kuinka voin uskoa mihinkään mitä on sanottu tai tehty. Haluaisin uskoa, että ne sanat ja tunteet olisivat olleet totta... mutta... ainakin tällä hetkellä kalvaa mieltäni valtava epäilys...

Asian paljastuessa perjantaina haukuin mieheni todella pahasti. Mutta se raivo ja viha oli niin silmitöntä. En oikein edes kaikkea muista mitä sanoin. Mutta varmaan joka sanan oli ansainnut. Mies sanoo haluavansa jatkaa meidän kanssa, mutta haluaako varmasti. Vai pelkääkö vain menettävänsä lapset. Hän sanoo rakastavansa minua. Mutta kuinka hän sitten voi jälleen tämän tehdä. Rikkoa maailmani ja lyödä puukolla selkään? Tälle toiselle naiselle hän on kuulema koko ajan sanonut ettei meitä jätä. Miksi siellä sitten piti häntäkin kiusata. Miksi tämä nainen suostuu olemaan se "toinen nainen" ilman yhteistä tulevaisuutta? Vai mistäs minä tiedän mitä ovat suunnitelleet.

Minua itkettää. Olen niin lamaantunut. Mihin katosi se suunnittelemamme tuleva jota jo niin odotin. Uusi talo on ostettu ja auto vaihdettu. Lasten koulu- ja hoitoasioita järjestelty. Oma työpaikka yms. Mihin se hävisi? Olin niin onnellinen tulevasta. Olin niin onnellinen miehestäni ja minusta meillä oli kaikki hyvin. Eihän toki asiat korjaannu ja parane vuodessa, mutta parempaan koin meidän menneen.
Nyt pitäisi saada mieheltä pian päätös mitä kohti hän oikeasti haluaa. Sillä olisi hieman kiire perua noita juttua, etenkin tuo oma työpaikka. Inhottaa puristaa vastausta nopeassa tahdissa, mutta nyt vaan ei ole muuta vaihtoehtoa...

Nyt on jälleen nyhjätty toistemme läheisyydessä, pötkötelty ja juteltu. Miten se toisen läheisyys, se turvallinen kainalo ja halaus voikaan tuntua kuitenkin niin lohduttavalta. Joku siinä vaan on, että se tuntuu hyvälle. Vaikka tekojen ja valehtelun määrä iljettää, on tämä silti minun rakkaani (hölmökö lie olen...?), se jonka tunnen jokaista napanöyhtää myöden. Ensimmäisen kerran paljastuttua seksi astui kuvioon melko pian ja se oli myös nautittavaa. Nyt se ajatus tuntuu hieman vieraalle. On kuitenkin vaikea myöntää, että haluan edelleen, se fyysinen halu on läsnä ja se tekee kipeää. Luulen ettei psyyke kuitenkaan kestäisi nyt sitä. Mutta jääköön tämä, annetaan ajan näyttää minne ne tunteet vie.

Luottamuksesta... Kuinka voin jälleen luottaa? Vaikeaa se juuri nyt on. Aivan hirveän vaikeaa. Vaikka mieheni soitti heti tälle toisella naiselle ja ilmoitti, että se loppui nyt, niin silti minä pelkään koko ajan että selkäni takana soitellaan ja viesteillään... Varmaan se taas ajan kanssa alkaa palautumaan, niinkuin viimeksikin. Eihän se vieläkään ehkä ihan 100% tasoa ollut saavuttanut, mutta minä kuitenkin jo luotin. Vain huomatakseni, ettei mieheni ollut sen luottamuksen arvoinen... Koskee... Mutta hetkeäkään en usko, ettenkö siihen ajan kanssa pystyisi. Pystyinhän jo kerran. Mutta vaaditaanko tätä minulta vielä monesti...? Missä menee se raja, että minä sanon että minun loukkaamiseni riittää. En tiedä. Kun aloimme seurustella sanoin, että jos minua petetään niin se loppuu siihen. Kun asia vuosi sitten paljastui sanoin etten toista kertaa kestä... Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että kestän... Ja minä hölmö vielä haluan sen yhteisen tulevaisuuden. Mutta haluaako hän, elämäni rakkaus?

Miksi sitten haluan? Minä vaan haluan. Tottakai lapset ja se yhteinen uusi tulevaisuus vaikuttavat, mutta ne eivät ole se suurin syy. Suurin syy on rakkaus. Minä rakastan. Sen turvin haluaisin katsoa huomiseen, jos miehenikin haluaa. Väkisin en voi häntä pitää, enkä halua. Mutta haluaisin niin kulkea yhdessä vanhuuteen, nähdä lastemme kasvavan, juhlia heidän tulevat juhlat yhdessä... Järki välillä varoittelee, mutta en minä tunteilleni mitään voi - kai?

Haluaisin uskoa, että mieheni on NYT seikkailunsa seikkaillut ja voisi todeta, että minunkin kanssani voisi vielä seurata ihana, yhteinen elämä. Ei se ruoho ole sen vihreämpää siellä aidan takana, etenkään kun sinnekin se arki joskus iskee. Vaikka kauheasti enemmän työtä tämä toinen kerta tulee vaatimaan, paljon pidempään kestää luottamuksen palauttaminen ja suhteen alusta rakentaminen. Mutta kumma kyllä, minä siihen edelleen uskon jos me yhdessä, me MOLEMMAT sitä haluamme. Se ei riitä jos vain minä sitä haluan.
Järki koettaa taas huudella väliin, en tiedä halaunko sitä kuunnella. Ehkä en. Olen aina ollut tunneihminen, elän tunteilla. Vai olenko vain säälittävä joka ei halua jäädä yksin lasten kanssa? Mutta minulla ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin odottaa se mieheni päätös. Paljon on puhuttu jatkamisesta ja erosta. Mutta kumpaako hän nyt enemmän haluaa?

Edelleen, vaikka olen sinisilmäinen narri ja hölmö, haluaisin hänet ja tämän tulevaisuuden jonka yhdessä kuluneen vuoden aikana suunnittelimme. En tiedä, olo on niin lamaantunut. Tekisi mieli vaan nukkua. Mutta samalla pelkään, että mieheni alkaa inhota minua kun en vaan jaksa juuri nyt... Mutta lasten takia on nousta ja töihin mentävä. Ehkä se on hyväkin. Ruoka ei maistu. Paino on tippunut kiloja vajaassa viikossa. Mutta on raskasta näytellä työkavereille, että kaikki on hyvin vaikka sydämessä on iso möykky.
Miten minä voin häntä vielä rakastaa??? Vai enkö vaan osaa luovuttaa? Sydän ja tunteet on niin outo juttu... Järjelle ei juuri nyt ole mitää sijaa. Minun sydämeni hakkaa nyt halkeamispisteessä kivusta ja rakkaudesta, siitä suuresta rakkaudesta... Vieläkö tästä selvitään?