Näihin kuviin, näihin tunnelmiin on hyvä aloittaa uusi vuosi 2012... Tässä viime kuukausina on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä. Jopa niin, että kauan odottamamme loma oli kiikun kaakun...
Mutta jospa aloittaisi alusta. Syyskuussa vaihdoin siis työpaikkaa. On ollut todella mukava pesti. Joskin on taas ollut uuden opettelua, mutta sehän pitää vaan mielen virkeänä, vai mitä? Töissä on mahtava porukka ja reilu pomo. (No ainahan mukaan mahtuu joku vastarannankiiskikin, mut mä en jaksa siitä välittää kunhan pomon kanssa tulee hyvin toimeen - aina kun työpaikallani ei niin ole ollut...)
Olin ollut kuukauden töissä ja sain jo palkankorotuksen, työnantajan aloitteesta. Juuri tänään sovimme, että olen ollut talossa jo kymmenen vuotta ja saan siten kesälle 2013 täydet 5 viikkoa lomaa. JEEE!!! Mun ei siis tartte pakertaa kymmentä vuotta vielä... Edellisessä vakkariduunissani ne kun oli jo melkein kerätty ja sitten päätimme muuttaa. Mutta tämähän järjestyi ihan kivasti, sanon minä. Olen ollut yhtä hymyä koko päivän. Vielä kun pomo heitti siihen perään, että katsotaan sitten vielä sitä sinun palkkaakin vielä tänä vuonna... Jännityksellä siis odotan... Ai niin. Joululahjaksi pomo antoi lahjakortin kauneushoitolaan. Aah. Nyt vaan pitäisi aika varata ja mennä nauttimaan. Mä kuulkaa niin tykkään mun pomosta.
Noh, juuri kun olin alkanut kotiutua töihin ja vuoden kiirein aika painoi päälle, sattui pikkuinen äksidentti ja jouduin pitkälle sairaslomalle... Olipa masentavaa, eikä aika kotona meinannut kulua sitten millään. Etenkin kun tapaus oli sellainen ettei oikein voinut kotonakaan touhuta. Päivät meni sohvalla, nukkuen, tietsikan ja töllön ääressä. Booring!!! Sen äksidentin takia olimme jo vähän kauhuissamme peruuntuuko matkamme etelään, mutta oli pikkaisen onnea matkassa ja pääsimme kuin pääsimmekin viime viikoksi etelän lämpöön koko perheen voimin.
Oli ihan huikean hieno reissu. Aurinko paistoi, lämmintä riitti ja mukavaa oli. Kotona olikin sitten viikossa satanut "pikkaisen" lunta. Mutta paljon mukavampi palata lumiseen Suomeen kuin siihen loskaan mitä se lähtiessä oli. Matkasta jäi kova kuume ja kovasti jo mietimme milloin pääsisimme seuraavalle reissulle ja välillä vaikka miehenkin kanssa kaksin...
Nyt palasin siis töihin ja siellä odotti kaamea läjä hommia, joihin en vielä pariin päivään ole saanut mitään tolkkua. Noh, kerkeehän nuo. Ei ne työt tekemällä lopu. Jos kesälomaan mennessä ois pöytä tyhjä, niin sais kerätä uuden pinon :) tehtävää. Koulutuksissa olen saanut käydä ihan todella paljon. Useamman päivän vietin syksyllä pääkaupunkiseudulla ja jo taas tällä viikolla kuulen kutsun sinne suunnalle. Tämäkin on alallani välillä kyseenalaista, hyvä jos jossain paikoissa kerran vuoteen pääsee koulutukseen.
Parisuhde voi hyvin. Arki rullaa. Isompia kiistoja ei ole ollut. Joskin sairaslomani aikana oli havaittavissa turhautumista enemmän ja vähemmän, puolin ja toisin. Mutta se oli onneksi tilapäistä. On hyvä olla, sellaista tavallista. On myös yhteisiä haaveita, etenkin sen yhteisen ajan suhteen. Varmaan pikkuhiljaa voi sanoa, että kriisimme oli & meni, ja nyt se alkaa olla selätetty. Asiat eivät enää palaa juurikaan mieleen, eikä "se" seuraa koko aikaa mielessä. Tokikaan se ei koskaan unohdu, mutta senkin kanssa oppii elämään. Sen voin sanoa. Mutta pitää olla valmis antamaan anteeksi niin ettei siitä koko ajan muistuta toista. Se olisi ihan tuhoontuomittu tie.
Sen olen huomannut, että useammin tulee kysyttyä "kuinka meillä menee" tai "vaivaako jokin". Eli suutakin auotaan enemmän, myös muutenkin kuin arjen pyörittämisasioissa (kuka käy kaupassa, hakee lapset jne...).
Tästä on taas hyvä jatkaa kevättä kohti. (Juurihan me vasta saimme talven...)
Laittakaatten kuulumisianne kanssakulkijani!
