Mistä ne synkistelyt kumpuavat??

Viime viikolla piti jälleen ihmettelemäni, että mistä minä löydän aina välillä sen "synkistelyvaiheen"? Mistä se tulee vaikkei mitään ole sattunut tai mitään epämieluista keskusteltu. Jostain se taas vaan yhdeksi illaksi iski päälle ja itkua riitti. Kyllähän me silloin miehen kanssa oli päivitetty tilannetta ja sieltähän se varmaan jostain tuli, mutta miksi. Mieheni kuitenkin selvästi sanoo asioiden parantuneen ja olevan parempaan päin. Yhteistä tulevaa suunnitellaan, mutta silti hän sanoi ettei hän osaa ennustaa tulevaisuutta. Ettei hän ihan rehellisesti voi vielä(kään) sanoa rakastavansa minua... Kun kysyin mitä rakkaus hänestä on, niin hän sanoi että kai se sellaista jotain lämmintä yhteenkuluvuuden tunnetta on... Siitäkö se sitten lähti, että käänsin jälleen asioita negatiivisemmiksi kuin ne ehkä ovatkaan? Että meillä ei olisi yhteenkuuluvuuden tunnetta... Hmmm, hänestä ei ehkä sitä ole, mutta minusta on. Miten nämä asiat voi kokea näin eri tavalla? Olemmehan me toki 2 eri persoonaa, mutta silti, kun kyseessä on kuitenkin sama avioliitto ja parisuhde. Enkähän minäkään osaa tulevaa ennustaa tai luvata, että tätä vielä vuoden päästä haluan. Mutta nyt haluan ja haluaisin tämä jatkuvan aina kuolemaan asti - kuten olin alunperinkin halunnut... Noh, nuo synkät tunnit tulivat ja onneksi menivätkin jo pian pois. Läheisyys, puhuminen ja halaus helpottavat. Voi miten pieni ihminen voi toista rakastaa, vaikka se toinen on sen harha-askeleen erehtynyt ottamaan...
Jonkun verran kävimme läpi myös sitä, kuinka voin jatkossa luottaa ettei mieheni enää niitä harha-askelia ota. Sillä tokihan minulla on pieni pelko siitä, että jos kotona sattuisi olemaan hieman vaikeampi hetki, niin onko mieheni helpompaa etsiä helpotusta jostain muualta, kuin selvittää asiat kanssani... Mutta onneksi hän sanoi, että on hän sen nyt oppinut ettei halua samaa uudelleen kun on nyt nähnyt mihin se voi johtaa. Toivottavasti! Toista kertaa en varmaan enää kestäisi tätä rääkkiä ja tunteiden mylläkkää, fyysistä pahoinvointia ja valtavaa määrää itkua...

Viikonloppuna käytiin juhlimassa häitä. Ja voi miten silmäni kostuivatkaan kirkossa. Toki siksikin että morsian oli kaunis ja sulhanen komea, mutta eniten siksi, että ajattelin omia häitämme. Miten ihana päivä se olikaan... Miten onnellinen silloin olin. Miten en silloin osannut kuvitellakaan tällaisen meitä kohtaavan. Itkin myös kirkossa esitetyn laulun aikana - se oli sama kuin meilläkin aikanaan. Nielin kyyneleitä papin sanoja kuunnellessani - ne sattuivat suoraan sydämeen: sanotte toisillenne tahdon vapaaehtoisesti, haluatte toisianne vapaaehtoisesti, rakkaus on tahtomista, tahdotte jakaa elämän ilot ja surut... yms... yms... Melkein jokainen lause kosketti omakohtaisesti huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin! Juhlissa mietin miten kiva olisi jälleen käydä tanssimassa kaksin, edes joskus. Tiedän ettei se ole mieheni suosikkilaji ;) mutta hän kuitenkin osaa tanssia ja minä tykkäisin siitä kovasti, että aina joskus lavalle livahtaisimme. Ottaisimme omaa aikaa ja se olisi yksi sellainen yhteinen tekeminen.

Mutta nyt täällä jo odotetaan innolla alkavaa lomaa, sitä yhteistä aikaa ja mukavaa tekemistä. Kylläpä voi viimeiset työpäivät kulua hitaasti...

Kuulumisia

Aika lentää kuin siivillä. Ja tuntuu että olo paranee koko ajan ripsauksen kerrallaan. Ja mitä enemmän mies antaa signaalia asioiden korjaantumisesta niin sitä parempi on omakin olo. Siis meillä halataan ja pussataan taas paljon enemmän, nauretaan ja vitsaillaan. Ja tietenkin puhutaan, puhutaan arjesta ja tulevasta, puhutaan tunteista ja olosta, puhutaan tapahtuneesta, sen syistä ja seurauksista... Ja on mies sen suoraankin sanonut, että nyt on vahvistunut hänelläkin olo, että suuntamme on oikea. Ihana asia kuulla. Ja oikeasti, meillä on ihan eri ilmapiiri nyt. Ja nyt sen tajuaa itsekin mitä kaikkea meillä oli "pielessä" vaikkei sitä itse silloin tajunnut.

Ja mikä parasta, osasimme nyt menneellä viikolla puhua erimielisyytemme!!! Siis mukaanhan mahtuu aina niitä huonojakin päiviä, niinkuin joka suhteessa - niitä tulee ja menee ja se kuuluu asiaan. Viikonloppuna tuli vähän mutinaa (siis minä mutisin) eräästä asiasta. Mutta hei. Me pystyimme puhumaan sen, niin ettei mökötys ja mykkäkoulu alkanut. Ei siinä varsinaista "ratkaisua" saatu vastaisuuden varalle, mutta keskustelimme kummankin kannat ja mistä se mutinani mahdollisesti johtui... Pyysimme anteeksi ja saimme. Rauha maassa ja kaikki hyvin. Olo on paljon parempi kun asiat käydään heti läpi! Ja varmaanhan siitä kuitenkin tulevaa ajatellenkin jää käteen jotain opittua. Ellei muuta, niin voin ehkä osata olla mutisematta. Tai mies ehkä tekee seuraavalla kerralla erilailla... Jatkuvaa opettelua ja kehittymistähän suhde on. Ja itseään voi muuttaa, kun vähän miettii että olikohan mutinan aiheuttanut oikeasti niin iso asia että tarvitsi mutista... Kaikesta oppii :)

Yksi iso ja minulle erittäin merkityksellinen asia oli se, että mieheni pystyi sanomaan nähneensä ohimennen tuon kolmannen... Sekä kertoi siitä tapauksesta kaiken. Miten mukava oli huomata, että toinen pystyy olemaan rehellinen (vaikkei mitään siis nyt "tapahtunutkaan") ja sanomaan tapauksesta, uskalsi luottaa siihen että osaan käsitellä asioita ja suhtautua niihin asiallisesti. Jää itselle sellainen olo, että luottamus vahvistuu takaisin muru kerrallaan. Koska vaikka vain tällainen pieni kohtaaminen paljastuisi myöhemmin, tuntuisi se minusta siltä, että on haluttu salata ja on varmaan valehdeltu jotain... Ja sittenhän se vasta mielikuvitukseni laukkaisikin... Tämäkin ehkä pieni asia jollekin, mutta iso asia minulle.

Kaikesta tästä viikossa tapahtuneesta on tullut hyvä olo ja mieli. On ihanaa huomata pienen pientä edistystä meissä molemmissa. Ja miten erilaisella asenteella ja ololla saatoin perheen reissuun muutamaksi päiväksi ja jäin itse kotimieheksi. Eipä sitä osannut ajatella aiemmin, että nämä tällaisetkin irtiotot tekevät hyvää meille molemmille. Täytyy vaan muistaa, että kaksinkin pitää päästä minilomalle silloin tällöin, tai tehdä jotain muuta mukavaa kaksin!!! Ettei aina vain toinen meistä pääsee tai mennän koko perheenä... Vaan hyvässä tasapainossa kaikkia variaatioita!

Vaan kyllä minä olen onnellinen, etten tehnyt hätiköityä päätöstä silloin tammikuussa ja lähtenyt. Olen onnellinen että jäin, vaikka työtä ja rankkoja aaltoja tämä on ollut. Ja on toki varmaan vastakin... Mutta jospa pahin olisi kuitenkin takana. Siihen haluaisin uskoa. Sillä on jo paljon päiviä, etten muista koko tapahtunutta. Olen vain onnellinen miehestäni ja lapsista, ystävistä ja harrastuksista!

Arkea, arkea

Niin ne vaan päivät vilahtaa tuttua arkea pyörittäessä... Vettä on satanut, mutta taas tänään on upea keli. Töiden jälkeen onkin tarkoitus pyörähtää kaupungille asioille.
On ollut mukava huomata että arkemme sujuu. Meidän on hyvä olla lähekkäin, toistemme seurassa. Ja vielä ihanampaa on kun mieskin on nyt saanut itseään hieman avautumaan ja kertomaan näitä asioita. Halauksia satelee myös taantumakauden jälkeen enemmän. Nämä pienet parantuneet seikat lämmittävät mieltä ja sydäntä.
Arki pyörii töiden ja harrastusten parissa mutta viikonloppuisin ja iltaisin koetamme olla yhdessä. Ellei muuta harrastusten jälkeen enää ehdi, niin katsellaan sit vaikka telkkua kainalossa... Ja täytyy muuten sanoa, että aikuisten "yöllinen elämä" on aivan huippua! Joku tässä kriisissä sai sen paranemaan entisestään! Sitä on nykyään paljon (paljon enemmän kuin esim syksyllä) ja se on niin huisin hyvää... Varmasti siihen vaikuttaa myös tämä henkinen lähentyminen ja välien paraneminen. Enivei. Oli syy mikä tahansa niin tämä ei valita... Päin vastoin... Lisää odotellessa.

Aurinkoa

Tänä aamuna paistaa aurinko. Ja on lämmintä. Ja sellainen on olokin. Olo joka tulee pienistä sanoista, niistä pienistä teoista. Mies sanoi eilen, että viimepäivinä yhteiselo on taas tuntunut paremmalta. Kun kysyin, että osaako hän sanoa miksi - niin on kuulema vaan yrittänyt miettiä vähän valoisammin tätä juttua ja sitä kautta se kumpuaa oloonkin...
Juuri nämä asiat, nämä pienet sanat, kun ne vaan kerrotaan ääneen saavat minutkin jaksamaan ja uskomaan siihen parempaan huomiseen, vaikka matkaan aina sellainen huonokin päivä mahtuu. Mutta on vaan niin hirveän tärkeää muistaa nämä asiat sanoa, vaikkei ne isoja olekaan. Niistä kumpuaa ihmeellinen voima ja hyvä olo!
Kaiken lisäksi kävimme illalla vähän humputtelemassa kaksin, tai noh kotibileet ne oli joissa oli toki muitakin, mutta kaksin ilman lapsia. Oli kivaa. Viime viikolla on lisäksi suunniteltu kesälomaa. Oli vähän tarkoitus lomailla ensin muutama päivä kaksin ja vasta sitten lähteä koko porukalla reissuun... Odotan jo innolla.

Kotona taas

Tämä äiskä kävi vähän reissussa yhden yön verran. Oli huisin kivaa likkaporukalla vähän tuulettumassa. Siinä samalla tuli parannettua maailmaakin melkoisesti. Vaan vaikka reissu oli kiva ja onnistunut, niin ihanaa oli palata kotiin perheen pariin. Illalla sai jälleen nukahtaa kullan kainaloon...

Pari päivää on nyt sekeämmin mennyt itselläkin "paremmin", kun ajatus ei rullaa vaan jotain tiettyä yhtä rataa pitkin - siis sen miehen tahtomisen tai tahtomattomuuden ympärillä. Olen jälleen havainnut ettei märehtiminen auta, enkä voi miestäni hänen työstämisprosessissaan varsinaisesti auttaa. Voin vaan elää päivä kerrallaan ja koettaa omalta osaltani tehdä asiat hyvin, ja vain "odottaa" mieheni "selviämistä", sitä että hän prosessoi asiat omassa päässään ja saa tehtyä sen lopullisen ratkaisun, tahtoako vai ei...
Vaikka kyllä sitä ehti jo paljonkin pyöritellä mielessä, että miksi hän sanoi aikanaan: Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, **, tahdotko ottaa **:n aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? - TAHDON, kun ei sitten lupaustaan pystynyt pitämään.
Niin hyvinä kuin pahoina päivinäkin... Rakastaa olisi mielestäni pitänyt niinä pahoina päivinäkin, vaikka miten pahalta tuntui ja vaikka olisi ollut miten vaikeaa, olisi pitänyt "tahtoa" pysyä uskollisena... Tiedänhän minäkin sen, että ihminen on erehtyväinen, vaikka sitä on vaikea välillä käsittää. Olen sen valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan yhdessä, mutta nyt näinä "pahoina päivinä" pitäisi jälleen löytyä sitä tahtoa korjata asiat...
Tosin totuuden nimessä sanotakoon, ettei nämä nyt niin pahoja päiviä kirjaimellisesti ole viime aikoina olleet, mutta ajoittain toki on vaikeampaa, mikä lienee kuulunee asiaan tälaisen kriisin äärellä.
Mutta minun on hyvä olla tässä, tämän miehen kanssa. Tässä minä haluan olla, rakastaa ja saada rakkautta. Jakaa arjen ja juhlan, ilot ja surut, iloita lapsista ja saavuttamastamme elämästä. Sillä minä rakastan miestäni!

Pienestä se on kiinni...

...siis se mieliala... Nyt on taas niin mukava olo. Pienestä se tulee. Ei sen tarvitse olla sen kummempaa, kuin että mies pyysi illalla kainaloonsa! (Kun usein (en siis sano että aina, mutta usein) se olen ollut minä joka kysyy et pääsiskö...) Siinä kainalossa olikin sitten mukava jutskata ihan näitä arkisia huolia ja ihmetyksiä, suunnitela kesälomaa. Perjantainen juttelumme oli saanut miehenkin hieman paremmalle mielelle, mikä oli tietenkin mukava kuulla.
Siihen turvalliseen syliin oli niin mukava illalla nukahtaa... Harmi, ettei siitä voinut nyt aamulla herätä :) kun sänkyymme ja väliimme ilmestyi yöllä pari mukeloa.
Mukavaa tiistaita!

Viikonloppu takana

No niin. Maanantaiaamu on jälleen edessä... Äkkiä se viikonloppu sujahti. Mukava viikonloppu. Oltiin koko perheen voimin vähän asuntoautoilemassa. Olihan siinä matkassa istumista, mutta ihan mukavasti sujui.
Perjantaina menomatkalla jutskailtiin vielä paljon asiaa, kun minulla oli ollut se surkea päivä. Vaati vähän aukomista. Mutta on se vaan kumma juttu, miten kovasti se helpottaa se puhuminen.

Viikonloppu oli sitten mukavaa yhdessäoloa, ei mitään ihmeellistä ja hienoa, vaan tavallista "arkea", viikonloppu perheen parissa. Ulkoilua ja shoppailua. Kokkaamista asuntoautossa (tai mieshän se kokkasi - kiitos) ja mäkkärissä syömistä, kaikkea pientä mukavaa.

Mutta kyllähän se niin vaan on, että perjantaina käydyt keskustelut hieman himmensivät vielä omaa oloa. Nimenomaan ne keskustelut miehen epävarmuudesta saivat minutkin hieman alavireiseksi. En oikein osannut aivan täysillä nauttia olosta, kun mietti että miksei mieheni voi hieman enemmän haluta tätä - normaalia eloa lasten kanssa. Tavallaan ajattelin myös, että entä jos tämä onkin viimeinen reissu yhdessä... ym... Kyllä se hieman apeaksi välillä veti. Ja rupeaahan tämä itselle olemaan jo melko raskasta henkisesti, olla jatkuvasti "epätietoinen" (etenkin kun itse aina luulee että asia jo hoitumaan päin ja sitten totuus paljastuukin). Vaikka mieheni on jo 2 kertaa päättänyt jäädä ja halunnut yrittää, eikä siltikään sitten yritä tosissaan loppuun asti vaan onkin epävarma... No, ehkä se tästä.

Mieheni tuntui myös epäilevän tavallaan, että olen läheisriippuvainen. Olihan se aika koleaa kuultavaa... Tavallaan ymmärrän mistä hänelle on se ajatus tullut, mutta niinkö huonosti hän minua kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntee? Se, että kyselen on ollut pelkkää uteliaisuutta ja mielenkiintoa maailmasta, johon minulla ei aina tunnu olevan asiaa. Hänen työmaailmastaan, josta olisi kiva kuulla ja oppia kyselemättäkin, että siitä kerrottaisiin itse... Toki nyt myönnän kyseleväni vieläkin tarkemmin, mutta voisin sanoa, että itse hän sen pettämisellään aiheutti. Uskon, että se vähenee kunhan luottamus jälleen vahvistuu... Mutta minä en elä elämääni hänen kauttaan, minulla on omat menot ja harrastukset, minä pärjään elämässäni ilman häntäkin jos niikseen tulee. Toivottavasti hän ei enää pidä minua "riippuvaisena". Tavallaan se loukkaakin ihan hieman. Ehkä "loukata" on turhan voimakas sana, mutta jotain siihen suuntaan...

Pohdimme perjantaina myös miten ero vaikuttaisi nimenomaan lapsiin. Minusta juuri siksi hänenkin nyt pitäisi ruveta toimimaan sen tahtonsa löytämiseksi, siksi että lapsilla olisi ehjä koti. Kun minusta meidän kahdenkin on hyvä olla yhdessä, viimeistään sitten kun hänkin alkaa olla varma. Sitten asiat lähtevät parempaan suuntaan, vielä parempaan olotilaan... Kun hänkin kerran sanoo minunkin olevan hänelle rakas ihminen. Minusta näissä olisi syytä jo enemmän kuin tarpeeksi. Kun saamme asiat puhuttua niin niihin on mahdollista löytää ratkaisut, kun vaan niistä sanotaan. Enhän minä voi tietää mikä mieheni mielestä on vialla ellei hän sano. Harmitaa ajatellakin, että kohta kun alkaisi olla enemmän sitää omaakin aikaa (kun lapset alkavat olla jo sen verran isoja) niin mieheni saattaisi lähteä viettämään villiä poikamieselämää ja ottaa omaa aikaa "koko ajaksi"... Mutta millaista se arki sitten olisi hänellä yksin? Näkisi lapsia vain viikonloppuisin...? Haluaakohan hän sitä todella niin kovasti? Vai haluaisikohan hän ajatella, että selviämme ja voimme jatkaa yhdessä, puhtaalta pöydältä!
Minä olen ajatellut, että arki lasten kanssa ilman rakasta tulisi olemaan raskasta, mutta minä selviäisin siitä. Sellainen ilonaihe nuo muruset on... Vaikka toki haluaisin arjessa mukana olevan miehenikin, rakkaan mieheni. Toivottavasti mieheni nyt saisi epävarman olonsa pois ja alkaisi ajatella meitä yhdessä ja tulevaisuutta. Ja toimia sen mukan, askel kerrallaan. Kuten itse olen ajatellut - ei se varmuus ja hyvä suhde odottamalla tule, vaan sen eteen pitäisi toimia. Sitä kautta se hyvä ja parempi olo lisääntyy ja se varmuuskin kasvaisi... kai??? Minusta on mahdollista saada vielä se tasapainoinen, tasa-arvoinen suhde ja löytää siihen päälle sopivasti sitä omaa aikaa molemmille sekä sitä yhteistä luksusaikaa. Kun vaan TEHDÄÄN TÖITÄ sen eteen. Ei sitä tarjottimella kukaan meille tuo. Itse se pitää korjata mikä särjettiin, tai paremminkin rakentaa entistä parempi täysin uusi!

Mieheni sanoi että on ollut kiva huomata, että minä yritän ja olen muuttunut ja muuttanut toimintaani... Niin... Minusta olisi myös kiva huomata se sama siinä toisessa. Kyllähän tämä rupeaa olemaan melko turhauttavaa välillä, etenkin kun sattuu se huonompi päivä... Turhauttavaa siinä mielessä, että itse koetan mutta mieheni tila on ollut sama koko tämän ajan. Miksei jo nyt tapahtunut muutos saa häntä vakuuttuneeksi tai haluamaan enemmän. Miksei hän halua muuttua, miksei hänkin halua muuttaa niitä käytösmalleja jotka meihin on viime vuosina jäänyt päälle... Ne on mahdollista muuttaa. Eihän se ihmisen perusluonne muutu, sitä ei ole kukaan pyytänytkään. Mutta ne "huonot" tavat tai jotkut millä olemme toisiamme kohdelleet. Ne on mahdollista muuttaa jos haluaa. Ei se onni odottamalla tule. Miksi vain minun pitäisi muuttua? Mutta toisen ei... Miten kauan on mahdollista odottaa alkaako toisessakin tapahtumaan...? Ettei turhautunt olotila alkaisi päästä vallalle aina vaan useammin... Mitäs sitten tapahtuu - käykö siinä niin, että minä lyön hanskat tiskiin...? Todennäköisesti en ihna heti, koska en sitä halua. Mutta melkoisen rasittavaa tällainen on, kun haluaisi päästä eteenpäin, eikä junnata kuukausikaupalla samassa tilassa. Tai siis huomata miehensä junnaavan. Olisi kiva saada vastauksia häneltä että onko mikään hänessä tai hänen tunteissaan nyt muuttunut? Mikä niitä nyt jarruttaa??
Olen myös miettinyt, että saatan tipahtaa vielä korkealta ja kovaa, elle mieheni löydäkään sitä haluaan ja tahtoaan... Mutten jaksa murehtia sitä nyt. Murehdin sitten jos se eteen tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitsisi sitä enää kokea...

Mutta ihana viikonloppu takana (vaikka nämä aatokset hieman vielä perjantaisessa pyörivätkin)! Ja montaa samanlaista toivoen... Kiitos rakkaani että olet olemassa. Kiitos mukavasta reissusta!

Voiko rakkaus kuolla...

Vai piilotteleeko se vaan jossain? Olemmeko voineet tehdä kohta 12 vuotta sitten väärän valinnan, oliko väärin sanoa "tahdon" kohta 8 vuotta sitten...?
Minusta ei. Minun tunteeni ovat tallella, ja tämä kriisi on vaan vahvistanut ne. Tai on nostanut ne sieltä piilosta takaisin päivänvaloon. Mutta miksi mieheni vain odottaa sitä jotain tunnetta... Pettäminen rikkoi niin paljon, ettei ne varmaan odottamalla takaisin tule. Varmaan vaatisi hieman enemmän ponnisteluja ja työskentelyä sen suhteen. Kun alkuun pääsee niin sitten ne varmaan vahvistuvat itsestään, ruokkivat itse itseään.
Välillä mietin, että miten mieheni noita kirjoja on lukenut. Sisästääkö hän niistä kuinka paljon...? Niissä kuitenkin puhutaan siitä tahdosta ja halusta jonka avulla voi onnistua. Siitä tahdosta tehdä ja rakastaa, tahdosta yrittää, halusta olla ja elää, sitä normaalia arkea perheenä. Missä piilottelee se hänen tahtonsa? Millä saada se takaisin, sillä hän kuitenkin sanoo haluavansa yrittää. Vai onko se rakkaus sittenkin kuollut eikä mitään ole tehtävissä? Että hän on täällä vain siksi, että näyttäisi hänenkin yrittävän? En tiedä, tuskin. Mutta jos niin olisi, niin ei hän voisi sanoa rehellisesti yrittäneensä (vaikka sitten erokin tulisi). Minusta se yrittäminen tarkoittaa sitä, että panostetaan tähän nyt 200%:sti ja ellei se riitä, niin todetaan se sitten muutaman vuoden päästä, kun oikeasti aikaa on kulunut ja voidaan varmuudella sanoa toimiiko tämä vai ei...
Ei se minullakaan ole tahtomatta ja välillä pakottamatta tullut. Alkuun oli kyllä aika vaikeaa halatakin. Mutta minä halasin ja niin se vaan rupesi tuntumaan luonnostaan hyvälle.

Eikä se riitä, että minä yritän yksin. Silloin minä jään kaipaamaan jotain, olen tavallaan yksin. Miksi taistella sellaisen puolesta mitä ei välttämättä saa...? Milloin on aika luovuttaa taistelu? Olen välillä niin väsynyt taisteluun, taisteluun jota välillä tunnun käyvän yksin. En tiedä tuntuuko se vain siltä, onko se väärä tunne...? Milloin on aika sanoa hyvästi ja jatkaa yksin? Onkohan hän miettinut millaista arki olisi ilman minua ja lapsia? Haluaako hän sitä, oikeasti? Vai haluaako hän perheemme pysyvän kasassa?
Minä ainakin haluan, mutta mitä minä voin enää enempää tehdä? Miten mieheni tunteet ja halut ovat olleet koko tämän ajan samat? Vai onko niissä tapahtunut muutosta, edes pienintäkään muutosta parempaan tai huompaan tänä aikana?? Itse olen koettanut muuttua ja muuttaa toimintojani sen pohjalta mistä olemme keskustelleet. Eikö sekään kerro hänelle, että minä yritän, oikeasti ja haluan. Minä pystyn muuttumaan. Mutta se vaatii myös hänen muuttumista. Onko hän valmis siihen???

Miten minusta voi tuntua, että on hyvä olla yhdessä, mutta mieheni ei koe sitä niin? Miten minusta voi tuntua, että asiat sujuvat ja on mukavaa, on tunteita. Vai voinko olla väärässä? Voiko tämä olla miehestäni kauheaa? Eikä yrittämisen, tahtomisen arvoista. Täytyykö minun suunnitella tulevaisuutta ilman miestäni ja ilman niitä haaveita jota meillä on tänäkin keväänä ollut?
Minulla on ollut siis hieman itkuinen aamu, huonompi aamu. Mistä lie johtuu? Näitä on tullut ja mennyt ja silti haluaisin uskoa huomiseen, edelleen siihen yhteiseen huomiseen. Mutta aina tällaisena hetkenä ajatus erosta raivaa hieman enemmän tilaa tuolla pääkopassa. Mutta vielä en ole valmis luopumaan...

Rakkaus on...

Rakkaus on pitkä hyvän yön suukko.
Se on toivomista.

Rakkaus on epätäydellisyyden kohtaamista ilman syytöksiä.
Se on hyväksymistä.

Rakkaus on tilaisuuden käyttämättä jättämistä silloin kun aika ei ole oikea.
Se on kärsivällisyyttä.

Rakkaus on selkähieronta, joka alkaa hiuksista ja päättyy varpaisiin.
Se on tutkimista.

Rakkaus on, ettei tarvitse sanoa "rakastellaan", koska tietää, mitä toinen toivoo.
Se on ymmärtämistä.

Rakkaus on tilaisuus sanoa "ei", kun luulit olevasi sitoutunut.
Se on uudelleen ajattelua.

Rakkaus on huuli, joka saa yrmeät kasvot repeämään nauruun.
Se on huumoria.

Rakkaus on saada kuulla "Jos lopetat, niin tapan sinut".
Se on himoa.

Rakkaus on nähdä, kuinka tavarat ovat levällään ympäri olohuonetta.
Se on hylkäämistä.

Rakkaus on ensimmäisen kerran huomata, miltä toinen todella näyttää.
Se on totuutta.

Rakkaus on piittaamattomuutta siitä, paljonko kello on, vaikka tietäisi sen.
Se on iloa.

Rakkaus on kädet, jotka tiukentavat otettaan ympärilläsi.
Se on ekstaasia.

Rakkaus on sitä, että kerrot antavasi toisen nukkua, kun joudut lähtemään aamulla aikaisin, ja saat kuulla, että hän toivoo sinun herättävän.
Se on hellyyttä.

Rakkaus on viime yön uni, joka herätessäsi nukkuu käsivarrellasi.
Se on unelmien ja todellisuuden kohtaamista.

Rakkaus on toisen herättämistä . . . . . . . hitaasti.
Se on aistillisuutta.

Rakkaus on sitä, että tiedät, miksi ostit liian suuren sängyn kolme vuotta sitten.
Se on käytännöllisyyttä.

Rakkaus on kaksi ihmistä, jotka vievät vain pienen osan vuoteesta.
Se on läheisyyttä.

Rakkaus on sen tietämistä, että annoit vara-avaimet oikealle ihmiselle.
Se on luottamusta.

Rakkaus on hyvästelyä tietäen, että tulet vielä takaisin.
Se on uskoa.

Rakkaus on käsien laskemista alas ja sanan "särkynyt" todellisen merkityksen tajuamista.
Se on oppitunti inhimillisestä hauraudesta.

Rakkaus on rullalle väännetty hammastahnatuubi.
Se on sopeutumista.

Rakkaus on tuijottamista ulos ikkunasta muistellen eilisiltaa.
Se on mietiskelyä.

Rakkaus on kuulla säätiedotus lumisateesta toivoen, että voisi käpertyä vuoteeseen jonkun kanssa.
Se on yksinäisyyttä.

Rakkaus on tarinoita, joita ei koskaan kerrota.
Se on henkilökohtaista.

Lainattu http://www.healingeagle.net/Fin/Quotes/WhatIsLove.html

Väsymystä ilmassa

Mieheni sai eilen illalla tietää tästä kirjoittamastani blogista. Ei se täysin yllätyksenä hänelle tullut, sillä olin jo aiemmin maininnut että voisi olla kiva/hyödyllistä kirjoittaa... Hän luki tähän asti kertyneet tekstit hiiskahtamatta. Lopuksi kysyi vain kuinka osaan kirjoittaa niin hyvin (olikohan se hyvin vai kauniisti vai jotain muuta... no, sinne päin kuitenkin)?
En tiedä ehkä itsekään, jostain tämä juttu vaan kumpuaa.

Olin muuten ilmoittanut hänele blogistani myös sähköpostilla (jossa kutsuin häntäkin kirjoittamaan), mutta hän ei ollut sitä vielä lukenut. Olipa muuten jännä miten itseä itketti miehen tätä lukiessa. Jotenkin vähän herkistyin. Sängyssä koetin kysyä, että miltä se tuntui tai heräsikö mitä keskusteltavaa tahi kommentoitavaa. Mutta argh... Vastaus oli että uni tulee ihan juuri ja samoin tein hän nukahtikin. Voi että se voi olla - jos nyt ei rasittavaa niin jotain kuitenkin. Masentavaa. Hieman minua jälleen itketti sängyssä. Onneksi nukkumatti vei minutkin nopeasti mukaansa.

Kyllähän mieheni on tällä viikolla ollut tavallista väsyneempi, mikä näkyy ja kuuluu täällä kotonakin. Alkuviikolla oli puhe, että annetaan asioiden taas hautua hetki ennen juttelua. Ja sähköpostissanikin sanoin ettei meidän ole pakko näiden perusteella jutella, ellei hän halua. Eihän hänen tarvitse edes käydä lukemassa, ellei hän halua. Tämä kun on minun keinoni käsitellä ja hautoa asioita. Mutta kun minä nyt kysyin... Niin olisi ollut ihanaa saada vastaus - edes jonkinlainen.

Tässä aamulla mietin, että miten mieheni voi reagoida niin "neutraalisti". Eikö hänellä ole tunteita vai eikö hän vaan saa sanottua niitä? Enkä välttämättä tarkoita tunteita minua kohtaan, vaan tunteita mitä kirjoitukseni herättää, tunteita tapahtuneesta - niin hyviä kuin huonojakin. Jotenkin vaan luulen, ettei hänkään ole niin neutraali kuin miltä ulospäin vaikuttaa. Vai jättääkö hän sanomatta, minua säästääkseen (onko kaikki niin negatiivista)??? Minusta kun olisi vain hienoa jos hän sanoa lataisi kaiken, ja tarkoitan oikeasti kaiken. Ne kaikkein negatiivisimmatkin jutut. Näin niistäkin päästäisiin keskustelemaan ja miettimään onko mitä tehtävissä. Vai onko oikeasti niin, ettei hän tunnekaan minua kohtaan enää mitään, niin ettei hänellä ole minulle enää sanottavaa...? Vaikka hän itse on kyllä hieman toisin puhunut, että niitä tunteita minua kohtaan vielä olisi, vaikkei osaa nimetä tunnetta... Vai onko minussa jokin mikä estää häntä kertomasta tuntemuksiaan. Jokin ele, sana tai teko jota en itse huomaa??? Olen kyllä koettanut antaa tilaa vastauksille ja kuunnella loppuun, olen koettanut kysellä niin että hänellä olisi mahdollisuus kertoilla... Toki olisi hienoa, jos hän ihan itse, oma-alotteisesti yllättäisi ja kertoisi tunteensa ja tuntemuksensa ja kertoisi minulle, jos jotenkin "estän" häntä. Sitten voisimme miettiä mikä siihen auttaisi...
Vai onko se niin, että kun emme ole vuosiin "kunnolla" puhuneet on sen aloittaminen nyt vaikeaa?? Tavallaan kyllä loukkaa ja surettaa sekin, että sille kolmannelle on kyllä osattu puhua ja kirjoittaa, purkaa tunteita ja tuntemuksia. Se itkettää. Sitä on vaikea hyväksyä. Mutta se on vaan hyväksyttävä. Ja toivottava, että siihen tulee korjaus ja hän oppisi huomaamaan, että minullekin voi - kannattaa - ja pitää kertoa... Kyllähän me nyt olemme puhuneet, miehenikin kertoo, mutta lähinnä kysyttäessä.
Rakastaen, vaikkakin tänään jälleen hieman ihmetellen...

Huomenta

Ihanaa huomenta!
Mikä voima onkaan auringolla ja kunnon halauksella. Mieheni rutisti minua aamulla kunnolla ja pitkään. Se tuntui niin hyvälle! Sillä jaksaakin pitkälle päivään.
Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen teko tai sana, mikä saa olon tuntumaan hyvälle ja halutulle, kunhan sen sanoo tai tekee tosissaan. Ei siis siksi, että niin kuuluu sanoa tai tehdä. Siinä samalla unohtuu taas kaikki mahdollisesti kyteneet pikkuriikkiset ihmettelyt - jotka ehkä muutenkin on jo havaittu ihan tyhmiksi ja turhiksi.
Miten minä voinkaan tuota miestä rakastaa... Ja niinhän se vaan on että hyvä aiheuttaa lisää hyvää (tai jotain siihen suuntaan), sillä tuosta rutistuksesta jäi niin hyvä olo, että minun piti vastavuoroisesti lähettää miehelle töihin perään herkkä viesti. Otin puhelimen kameralla kuvan yhdestä vihkikuvastamme, muutin sen värin ja lisäsin kehykset... Liitteksi laitoin vuodatuksen tunteistani *huokaisee*

Miten sitä haluaisikaan vaan herätä heti huomenna niin, että tämä kaikki olisi jo takana ja kaikki vaan hyvin. Hyvinhän meillä nytkin on, mutta hieman vielä sitä aaltoilua on havaittavissa. Noh, eihän tätä kriisiä ole vielä puoltakaan vuotta puitu. Minusta kuitenkin tämä aika on näyttänyt sen, että meissä on voimaa tästä selviämiseen. Omat tunteet ja päämäärät on selvillä. Ja ne pysyvät niinä huonoinakin päivinä. Onneksi niitä huonoja päiviä on kuitenkin nykyää jo melko harvoin, ainakin niitä superhypermegahuonoja. Onneksi työstimme silloin heti alkujaan sen pettämisen ja siihen liittyvät tapahtumat kunnolla, näin voin jo myöntää että kipeää se teki, mutta se auttoi minua. Minä en enää ajattele sitä läheskään joka päivä, ja jos ajattelenkin niin se ei tule valtavan hyökyaallon lailla mieleeni joka unohduttaisi kaiken muun. Pystyn jo käsittelemään sitä tasolla "se tapahtui ja se pitää haudata, ihminen on erehtyväinen - se rakkainkin ihminen, mutta toivottavsti hän siitä jotain oppii"... Haluaisin jo unohtaa sen "kokonaan" ja jatkaa parisuhteemme uudelleenrakentamista tavallaan puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että milloin olen valmis anteeksiantamaan tapahtuneen? Varmaan osittain olenkin sen jo tehnyt, mutta tulisikohan lopullinen sitten kun mieskin on valmis antamaan anteeksi itselleen! Sillä sitä se vaatii. Hänenkin täytyy asia hyväksyä, oppia siitä, katua sitä, pyytä anteeksi minulta ja antaa anteeksi itselleen! Ei hän voi sen syyllisyydentunteen kanssa elää. Enkä sitä tahdokaan. Haluan, että hänkin löytää sisäiset voimansa, ne viimeiset mitkä hieman tuntuvat piilottelevan! Haluan, että hänkin löytäisi saman varmuuden kuin minä, varmuuden siitä haluaahan hän edelleen minut. Ja ellei sitten haluaisikaan, niin saisi sen varmuuden siihenkin ja uskaltaisi sen sanoa.
Vaan toivon ja uskon että hän vielä minut haluaa...

Ihanaa päivää meille kaikille!