Huomenta

Ihanaa huomenta!
Mikä voima onkaan auringolla ja kunnon halauksella. Mieheni rutisti minua aamulla kunnolla ja pitkään. Se tuntui niin hyvälle! Sillä jaksaakin pitkälle päivään.
Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen teko tai sana, mikä saa olon tuntumaan hyvälle ja halutulle, kunhan sen sanoo tai tekee tosissaan. Ei siis siksi, että niin kuuluu sanoa tai tehdä. Siinä samalla unohtuu taas kaikki mahdollisesti kyteneet pikkuriikkiset ihmettelyt - jotka ehkä muutenkin on jo havaittu ihan tyhmiksi ja turhiksi.
Miten minä voinkaan tuota miestä rakastaa... Ja niinhän se vaan on että hyvä aiheuttaa lisää hyvää (tai jotain siihen suuntaan), sillä tuosta rutistuksesta jäi niin hyvä olo, että minun piti vastavuoroisesti lähettää miehelle töihin perään herkkä viesti. Otin puhelimen kameralla kuvan yhdestä vihkikuvastamme, muutin sen värin ja lisäsin kehykset... Liitteksi laitoin vuodatuksen tunteistani *huokaisee*

Miten sitä haluaisikaan vaan herätä heti huomenna niin, että tämä kaikki olisi jo takana ja kaikki vaan hyvin. Hyvinhän meillä nytkin on, mutta hieman vielä sitä aaltoilua on havaittavissa. Noh, eihän tätä kriisiä ole vielä puoltakaan vuotta puitu. Minusta kuitenkin tämä aika on näyttänyt sen, että meissä on voimaa tästä selviämiseen. Omat tunteet ja päämäärät on selvillä. Ja ne pysyvät niinä huonoinakin päivinä. Onneksi niitä huonoja päiviä on kuitenkin nykyää jo melko harvoin, ainakin niitä superhypermegahuonoja. Onneksi työstimme silloin heti alkujaan sen pettämisen ja siihen liittyvät tapahtumat kunnolla, näin voin jo myöntää että kipeää se teki, mutta se auttoi minua. Minä en enää ajattele sitä läheskään joka päivä, ja jos ajattelenkin niin se ei tule valtavan hyökyaallon lailla mieleeni joka unohduttaisi kaiken muun. Pystyn jo käsittelemään sitä tasolla "se tapahtui ja se pitää haudata, ihminen on erehtyväinen - se rakkainkin ihminen, mutta toivottavsti hän siitä jotain oppii"... Haluaisin jo unohtaa sen "kokonaan" ja jatkaa parisuhteemme uudelleenrakentamista tavallaan puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt, että milloin olen valmis anteeksiantamaan tapahtuneen? Varmaan osittain olenkin sen jo tehnyt, mutta tulisikohan lopullinen sitten kun mieskin on valmis antamaan anteeksi itselleen! Sillä sitä se vaatii. Hänenkin täytyy asia hyväksyä, oppia siitä, katua sitä, pyytä anteeksi minulta ja antaa anteeksi itselleen! Ei hän voi sen syyllisyydentunteen kanssa elää. Enkä sitä tahdokaan. Haluan, että hänkin löytää sisäiset voimansa, ne viimeiset mitkä hieman tuntuvat piilottelevan! Haluan, että hänkin löytäisi saman varmuuden kuin minä, varmuuden siitä haluaahan hän edelleen minut. Ja ellei sitten haluaisikaan, niin saisi sen varmuuden siihenkin ja uskaltaisi sen sanoa.
Vaan toivon ja uskon että hän vielä minut haluaa...

Ihanaa päivää meille kaikille!