Mieheni sai eilen illalla tietää tästä kirjoittamastani blogista. Ei se täysin yllätyksenä hänelle tullut, sillä olin jo aiemmin maininnut että voisi olla kiva/hyödyllistä kirjoittaa... Hän luki tähän asti kertyneet tekstit hiiskahtamatta. Lopuksi kysyi vain kuinka osaan kirjoittaa niin hyvin (olikohan se hyvin vai kauniisti vai jotain muuta... no, sinne päin kuitenkin)?
En tiedä ehkä itsekään, jostain tämä juttu vaan kumpuaa.
Olin muuten ilmoittanut hänele blogistani myös sähköpostilla (jossa kutsuin häntäkin kirjoittamaan), mutta hän ei ollut sitä vielä lukenut. Olipa muuten jännä miten itseä itketti miehen tätä lukiessa. Jotenkin vähän herkistyin. Sängyssä koetin kysyä, että miltä se tuntui tai heräsikö mitä keskusteltavaa tahi kommentoitavaa. Mutta argh... Vastaus oli että uni tulee ihan juuri ja samoin tein hän nukahtikin. Voi että se voi olla - jos nyt ei rasittavaa niin jotain kuitenkin. Masentavaa. Hieman minua jälleen itketti sängyssä. Onneksi nukkumatti vei minutkin nopeasti mukaansa.
Kyllähän mieheni on tällä viikolla ollut tavallista väsyneempi, mikä näkyy ja kuuluu täällä kotonakin. Alkuviikolla oli puhe, että annetaan asioiden taas hautua hetki ennen juttelua. Ja sähköpostissanikin sanoin ettei meidän ole pakko näiden perusteella jutella, ellei hän halua. Eihän hänen tarvitse edes käydä lukemassa, ellei hän halua. Tämä kun on minun keinoni käsitellä ja hautoa asioita. Mutta kun minä nyt kysyin... Niin olisi ollut ihanaa saada vastaus - edes jonkinlainen.
Tässä aamulla mietin, että miten mieheni voi reagoida niin "neutraalisti". Eikö hänellä ole tunteita vai eikö hän vaan saa sanottua niitä? Enkä välttämättä tarkoita tunteita minua kohtaan, vaan tunteita mitä kirjoitukseni herättää, tunteita tapahtuneesta - niin hyviä kuin huonojakin. Jotenkin vaan luulen, ettei hänkään ole niin neutraali kuin miltä ulospäin vaikuttaa. Vai jättääkö hän sanomatta, minua säästääkseen (onko kaikki niin negatiivista)??? Minusta kun olisi vain hienoa jos hän sanoa lataisi kaiken, ja tarkoitan oikeasti kaiken. Ne kaikkein negatiivisimmatkin jutut. Näin niistäkin päästäisiin keskustelemaan ja miettimään onko mitä tehtävissä. Vai onko oikeasti niin, ettei hän tunnekaan minua kohtaan enää mitään, niin ettei hänellä ole minulle enää sanottavaa...? Vaikka hän itse on kyllä hieman toisin puhunut, että niitä tunteita minua kohtaan vielä olisi, vaikkei osaa nimetä tunnetta... Vai onko minussa jokin mikä estää häntä kertomasta tuntemuksiaan. Jokin ele, sana tai teko jota en itse huomaa??? Olen kyllä koettanut antaa tilaa vastauksille ja kuunnella loppuun, olen koettanut kysellä niin että hänellä olisi mahdollisuus kertoilla... Toki olisi hienoa, jos hän ihan itse, oma-alotteisesti yllättäisi ja kertoisi tunteensa ja tuntemuksensa ja kertoisi minulle, jos jotenkin "estän" häntä. Sitten voisimme miettiä mikä siihen auttaisi...
Vai onko se niin, että kun emme ole vuosiin "kunnolla" puhuneet on sen aloittaminen nyt vaikeaa?? Tavallaan kyllä loukkaa ja surettaa sekin, että sille kolmannelle on kyllä osattu puhua ja kirjoittaa, purkaa tunteita ja tuntemuksia. Se itkettää. Sitä on vaikea hyväksyä. Mutta se on vaan hyväksyttävä. Ja toivottava, että siihen tulee korjaus ja hän oppisi huomaamaan, että minullekin voi - kannattaa - ja pitää kertoa... Kyllähän me nyt olemme puhuneet, miehenikin kertoo, mutta lähinnä kysyttäessä.
Rakastaen, vaikkakin tänään jälleen hieman ihmetellen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti