No niin. Maanantaiaamu on jälleen edessä... Äkkiä se viikonloppu sujahti. Mukava viikonloppu. Oltiin koko perheen voimin vähän asuntoautoilemassa. Olihan siinä matkassa istumista, mutta ihan mukavasti sujui.
Perjantaina menomatkalla jutskailtiin vielä paljon asiaa, kun minulla oli ollut se surkea päivä. Vaati vähän aukomista. Mutta on se vaan kumma juttu, miten kovasti se helpottaa se puhuminen.
Viikonloppu oli sitten mukavaa yhdessäoloa, ei mitään ihmeellistä ja hienoa, vaan tavallista "arkea", viikonloppu perheen parissa. Ulkoilua ja shoppailua. Kokkaamista asuntoautossa (tai mieshän se kokkasi - kiitos) ja mäkkärissä syömistä, kaikkea pientä mukavaa.
Mutta kyllähän se niin vaan on, että perjantaina käydyt keskustelut hieman himmensivät vielä omaa oloa. Nimenomaan ne keskustelut miehen epävarmuudesta saivat minutkin hieman alavireiseksi. En oikein osannut aivan täysillä nauttia olosta, kun mietti että miksei mieheni voi hieman enemmän haluta tätä - normaalia eloa lasten kanssa. Tavallaan ajattelin myös, että entä jos tämä onkin viimeinen reissu yhdessä... ym... Kyllä se hieman apeaksi välillä veti. Ja rupeaahan tämä itselle olemaan jo melko raskasta henkisesti, olla jatkuvasti "epätietoinen" (etenkin kun itse aina luulee että asia jo hoitumaan päin ja sitten totuus paljastuukin). Vaikka mieheni on jo 2 kertaa päättänyt jäädä ja halunnut yrittää, eikä siltikään sitten yritä tosissaan loppuun asti vaan onkin epävarma... No, ehkä se tästä.
Mieheni tuntui myös epäilevän tavallaan, että olen läheisriippuvainen. Olihan se aika koleaa kuultavaa... Tavallaan ymmärrän mistä hänelle on se ajatus tullut, mutta niinkö huonosti hän minua kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntee? Se, että kyselen on ollut pelkkää uteliaisuutta ja mielenkiintoa maailmasta, johon minulla ei aina tunnu olevan asiaa. Hänen työmaailmastaan, josta olisi kiva kuulla ja oppia kyselemättäkin, että siitä kerrottaisiin itse... Toki nyt myönnän kyseleväni vieläkin tarkemmin, mutta voisin sanoa, että itse hän sen pettämisellään aiheutti. Uskon, että se vähenee kunhan luottamus jälleen vahvistuu... Mutta minä en elä elämääni hänen kauttaan, minulla on omat menot ja harrastukset, minä pärjään elämässäni ilman häntäkin jos niikseen tulee. Toivottavasti hän ei enää pidä minua "riippuvaisena". Tavallaan se loukkaakin ihan hieman. Ehkä "loukata" on turhan voimakas sana, mutta jotain siihen suuntaan...
Pohdimme perjantaina myös miten ero vaikuttaisi nimenomaan lapsiin. Minusta juuri siksi hänenkin nyt pitäisi ruveta toimimaan sen tahtonsa löytämiseksi, siksi että lapsilla olisi ehjä koti. Kun minusta meidän kahdenkin on hyvä olla yhdessä, viimeistään sitten kun hänkin alkaa olla varma. Sitten asiat lähtevät parempaan suuntaan, vielä parempaan olotilaan... Kun hänkin kerran sanoo minunkin olevan hänelle rakas ihminen. Minusta näissä olisi syytä jo enemmän kuin tarpeeksi. Kun saamme asiat puhuttua niin niihin on mahdollista löytää ratkaisut, kun vaan niistä sanotaan. Enhän minä voi tietää mikä mieheni mielestä on vialla ellei hän sano. Harmitaa ajatellakin, että kohta kun alkaisi olla enemmän sitää omaakin aikaa (kun lapset alkavat olla jo sen verran isoja) niin mieheni saattaisi lähteä viettämään villiä poikamieselämää ja ottaa omaa aikaa "koko ajaksi"... Mutta millaista se arki sitten olisi hänellä yksin? Näkisi lapsia vain viikonloppuisin...? Haluaakohan hän sitä todella niin kovasti? Vai haluaisikohan hän ajatella, että selviämme ja voimme jatkaa yhdessä, puhtaalta pöydältä!
Minä olen ajatellut, että arki lasten kanssa ilman rakasta tulisi olemaan raskasta, mutta minä selviäisin siitä. Sellainen ilonaihe nuo muruset on... Vaikka toki haluaisin arjessa mukana olevan miehenikin, rakkaan mieheni. Toivottavasti mieheni nyt saisi epävarman olonsa pois ja alkaisi ajatella meitä yhdessä ja tulevaisuutta. Ja toimia sen mukan, askel kerrallaan. Kuten itse olen ajatellut - ei se varmuus ja hyvä suhde odottamalla tule, vaan sen eteen pitäisi toimia. Sitä kautta se hyvä ja parempi olo lisääntyy ja se varmuuskin kasvaisi... kai??? Minusta on mahdollista saada vielä se tasapainoinen, tasa-arvoinen suhde ja löytää siihen päälle sopivasti sitä omaa aikaa molemmille sekä sitä yhteistä luksusaikaa. Kun vaan TEHDÄÄN TÖITÄ sen eteen. Ei sitä tarjottimella kukaan meille tuo. Itse se pitää korjata mikä särjettiin, tai paremminkin rakentaa entistä parempi täysin uusi!
Mieheni sanoi että on ollut kiva huomata, että minä yritän ja olen muuttunut ja muuttanut toimintaani... Niin... Minusta olisi myös kiva huomata se sama siinä toisessa. Kyllähän tämä rupeaa olemaan melko turhauttavaa välillä, etenkin kun sattuu se huonompi päivä... Turhauttavaa siinä mielessä, että itse koetan mutta mieheni tila on ollut sama koko tämän ajan. Miksei jo nyt tapahtunut muutos saa häntä vakuuttuneeksi tai haluamaan enemmän. Miksei hän halua muuttua, miksei hänkin halua muuttaa niitä käytösmalleja jotka meihin on viime vuosina jäänyt päälle... Ne on mahdollista muuttaa. Eihän se ihmisen perusluonne muutu, sitä ei ole kukaan pyytänytkään. Mutta ne "huonot" tavat tai jotkut millä olemme toisiamme kohdelleet. Ne on mahdollista muuttaa jos haluaa. Ei se onni odottamalla tule. Miksi vain minun pitäisi muuttua? Mutta toisen ei... Miten kauan on mahdollista odottaa alkaako toisessakin tapahtumaan...? Ettei turhautunt olotila alkaisi päästä vallalle aina vaan useammin... Mitäs sitten tapahtuu - käykö siinä niin, että minä lyön hanskat tiskiin...? Todennäköisesti en ihna heti, koska en sitä halua. Mutta melkoisen rasittavaa tällainen on, kun haluaisi päästä eteenpäin, eikä junnata kuukausikaupalla samassa tilassa. Tai siis huomata miehensä junnaavan. Olisi kiva saada vastauksia häneltä että onko mikään hänessä tai hänen tunteissaan nyt muuttunut? Mikä niitä nyt jarruttaa??
Olen myös miettinyt, että saatan tipahtaa vielä korkealta ja kovaa, elle mieheni löydäkään sitä haluaan ja tahtoaan... Mutten jaksa murehtia sitä nyt. Murehdin sitten jos se eteen tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitsisi sitä enää kokea...
Mutta ihana viikonloppu takana (vaikka nämä aatokset hieman vielä perjantaisessa pyörivätkin)! Ja montaa samanlaista toivoen... Kiitos rakkaani että olet olemassa. Kiitos mukavasta reissusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti