Viime viikolla piti jälleen ihmettelemäni, että mistä minä löydän aina välillä sen "synkistelyvaiheen"? Mistä se tulee vaikkei mitään ole sattunut tai mitään epämieluista keskusteltu. Jostain se taas vaan yhdeksi illaksi iski päälle ja itkua riitti. Kyllähän me silloin miehen kanssa oli päivitetty tilannetta ja sieltähän se varmaan jostain tuli, mutta miksi. Mieheni kuitenkin selvästi sanoo asioiden parantuneen ja olevan parempaan päin. Yhteistä tulevaa suunnitellaan, mutta silti hän sanoi ettei hän osaa ennustaa tulevaisuutta. Ettei hän ihan rehellisesti voi vielä(kään) sanoa rakastavansa minua... Kun kysyin mitä rakkaus hänestä on, niin hän sanoi että kai se sellaista jotain lämmintä yhteenkuluvuuden tunnetta on... Siitäkö se sitten lähti, että käänsin jälleen asioita negatiivisemmiksi kuin ne ehkä ovatkaan? Että meillä ei olisi yhteenkuuluvuuden tunnetta... Hmmm, hänestä ei ehkä sitä ole, mutta minusta on. Miten nämä asiat voi kokea näin eri tavalla? Olemmehan me toki 2 eri persoonaa, mutta silti, kun kyseessä on kuitenkin sama avioliitto ja parisuhde. Enkähän minäkään osaa tulevaa ennustaa tai luvata, että tätä vielä vuoden päästä haluan. Mutta nyt haluan ja haluaisin tämä jatkuvan aina kuolemaan asti - kuten olin alunperinkin halunnut... Noh, nuo synkät tunnit tulivat ja onneksi menivätkin jo pian pois. Läheisyys, puhuminen ja halaus helpottavat. Voi miten pieni ihminen voi toista rakastaa, vaikka se toinen on sen harha-askeleen erehtynyt ottamaan...
Jonkun verran kävimme läpi myös sitä, kuinka voin jatkossa luottaa ettei mieheni enää niitä harha-askelia ota. Sillä tokihan minulla on pieni pelko siitä, että jos kotona sattuisi olemaan hieman vaikeampi hetki, niin onko mieheni helpompaa etsiä helpotusta jostain muualta, kuin selvittää asiat kanssani... Mutta onneksi hän sanoi, että on hän sen nyt oppinut ettei halua samaa uudelleen kun on nyt nähnyt mihin se voi johtaa. Toivottavasti! Toista kertaa en varmaan enää kestäisi tätä rääkkiä ja tunteiden mylläkkää, fyysistä pahoinvointia ja valtavaa määrää itkua...
Viikonloppuna käytiin juhlimassa häitä. Ja voi miten silmäni kostuivatkaan kirkossa. Toki siksikin että morsian oli kaunis ja sulhanen komea, mutta eniten siksi, että ajattelin omia häitämme. Miten ihana päivä se olikaan... Miten onnellinen silloin olin. Miten en silloin osannut kuvitellakaan tällaisen meitä kohtaavan. Itkin myös kirkossa esitetyn laulun aikana - se oli sama kuin meilläkin aikanaan. Nielin kyyneleitä papin sanoja kuunnellessani - ne sattuivat suoraan sydämeen: sanotte toisillenne tahdon vapaaehtoisesti, haluatte toisianne vapaaehtoisesti, rakkaus on tahtomista, tahdotte jakaa elämän ilot ja surut... yms... yms... Melkein jokainen lause kosketti omakohtaisesti huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin! Juhlissa mietin miten kiva olisi jälleen käydä tanssimassa kaksin, edes joskus. Tiedän ettei se ole mieheni suosikkilaji ;) mutta hän kuitenkin osaa tanssia ja minä tykkäisin siitä kovasti, että aina joskus lavalle livahtaisimme. Ottaisimme omaa aikaa ja se olisi yksi sellainen yhteinen tekeminen.
Mutta nyt täällä jo odotetaan innolla alkavaa lomaa, sitä yhteistä aikaa ja mukavaa tekemistä. Kylläpä voi viimeiset työpäivät kulua hitaasti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti