Vai piilotteleeko se vaan jossain? Olemmeko voineet tehdä kohta 12 vuotta sitten väärän valinnan, oliko väärin sanoa "tahdon" kohta 8 vuotta sitten...?
Minusta ei. Minun tunteeni ovat tallella, ja tämä kriisi on vaan vahvistanut ne. Tai on nostanut ne sieltä piilosta takaisin päivänvaloon. Mutta miksi mieheni vain odottaa sitä jotain tunnetta... Pettäminen rikkoi niin paljon, ettei ne varmaan odottamalla takaisin tule. Varmaan vaatisi hieman enemmän ponnisteluja ja työskentelyä sen suhteen. Kun alkuun pääsee niin sitten ne varmaan vahvistuvat itsestään, ruokkivat itse itseään.
Välillä mietin, että miten mieheni noita kirjoja on lukenut. Sisästääkö hän niistä kuinka paljon...? Niissä kuitenkin puhutaan siitä tahdosta ja halusta jonka avulla voi onnistua. Siitä tahdosta tehdä ja rakastaa, tahdosta yrittää, halusta olla ja elää, sitä normaalia arkea perheenä. Missä piilottelee se hänen tahtonsa? Millä saada se takaisin, sillä hän kuitenkin sanoo haluavansa yrittää. Vai onko se rakkaus sittenkin kuollut eikä mitään ole tehtävissä? Että hän on täällä vain siksi, että näyttäisi hänenkin yrittävän? En tiedä, tuskin. Mutta jos niin olisi, niin ei hän voisi sanoa rehellisesti yrittäneensä (vaikka sitten erokin tulisi). Minusta se yrittäminen tarkoittaa sitä, että panostetaan tähän nyt 200%:sti ja ellei se riitä, niin todetaan se sitten muutaman vuoden päästä, kun oikeasti aikaa on kulunut ja voidaan varmuudella sanoa toimiiko tämä vai ei...
Ei se minullakaan ole tahtomatta ja välillä pakottamatta tullut. Alkuun oli kyllä aika vaikeaa halatakin. Mutta minä halasin ja niin se vaan rupesi tuntumaan luonnostaan hyvälle.
Eikä se riitä, että minä yritän yksin. Silloin minä jään kaipaamaan jotain, olen tavallaan yksin. Miksi taistella sellaisen puolesta mitä ei välttämättä saa...? Milloin on aika luovuttaa taistelu? Olen välillä niin väsynyt taisteluun, taisteluun jota välillä tunnun käyvän yksin. En tiedä tuntuuko se vain siltä, onko se väärä tunne...? Milloin on aika sanoa hyvästi ja jatkaa yksin? Onkohan hän miettinut millaista arki olisi ilman minua ja lapsia? Haluaako hän sitä, oikeasti? Vai haluaako hän perheemme pysyvän kasassa?
Minä ainakin haluan, mutta mitä minä voin enää enempää tehdä? Miten mieheni tunteet ja halut ovat olleet koko tämän ajan samat? Vai onko niissä tapahtunut muutosta, edes pienintäkään muutosta parempaan tai huompaan tänä aikana?? Itse olen koettanut muuttua ja muuttaa toimintojani sen pohjalta mistä olemme keskustelleet. Eikö sekään kerro hänelle, että minä yritän, oikeasti ja haluan. Minä pystyn muuttumaan. Mutta se vaatii myös hänen muuttumista. Onko hän valmis siihen???
Miten minusta voi tuntua, että on hyvä olla yhdessä, mutta mieheni ei koe sitä niin? Miten minusta voi tuntua, että asiat sujuvat ja on mukavaa, on tunteita. Vai voinko olla väärässä? Voiko tämä olla miehestäni kauheaa? Eikä yrittämisen, tahtomisen arvoista. Täytyykö minun suunnitella tulevaisuutta ilman miestäni ja ilman niitä haaveita jota meillä on tänäkin keväänä ollut?
Minulla on ollut siis hieman itkuinen aamu, huonompi aamu. Mistä lie johtuu? Näitä on tullut ja mennyt ja silti haluaisin uskoa huomiseen, edelleen siihen yhteiseen huomiseen. Mutta aina tällaisena hetkenä ajatus erosta raivaa hieman enemmän tilaa tuolla pääkopassa. Mutta vielä en ole valmis luopumaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti