Joulu tuli ja meni...

Mummon hautajaiset olivat rapsakassa kolmenkymmenen pakkassäässä. Hieman siis paleli. Mutta tilaisuus oli kaunis vaan niin surullinen. Vanhempi lapsemmekin totesi kirkossa, että meillä taisi tämä joulun alku olla hieman surullinen...
Itsellä on tunteet menny joulun aikaan laidasta laitaan. Pienimmätkin pettymykset/vastoinkäymiset purkautuvat itkuna ja jupinana miehelle. Noh, kai se on vaan surtava ajan kanssa. Aikanaan helpottaa.
Aattona Joulupukki kävi ja lapset olivat innoissaan lahjoista. Äitikin sai pinkit reinot <3 Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi - kuten aina ennenkin.
Sittenpä sairastelinkin loppupyhät jossain vatsapöpössä. Väliviikko menee töissä ja vuodenvaihdetta odotellessa...

Rakas mummo

Tällä viikolla luoksemme saapui suru-uutinen, rakas mummoni nukkui pois maanantaina. Tässä on tunteet menneet laidasta laitaan; itkua, naurua, helpotusta (nyt on kivut poissa)... Välillä on nukuttanut, välillä taas ei. Muistoja läheltä ja kaukaa, aatoksia siitä mitä joulustamme nyt puuttuu aikaisempiin verrattuna. Hautajaiset ovat vielä ennen joulua. Se tulee olemaan rankka paikka, mutta sitten se on ohi ja pääsee rauhoittumaan jouluun, siihen tunnelmaan, joka tosin on hieman himmeämpi tänä vuonna. Onneksi nuo lapset nauravat ja tuovat iloa taloon joulupukin odotteluineen ja muine jännityksineen....

Sinä lähdit, et kertonut minne,

tähdeksikö asetuit,

vai tuulenako kuiskaat puissa?

Vai olitko se häikäisevä aalto,

jonka rannalla näin?

Vaan kun kuuntelen tarkoin,

Sinä sittenkin kerrot:

- teihin jäin.

No höh

Voi kökkö. Minä olin niin odottanut pikkujouluja tulevana viikonloppuna... Ja sitä omaa, kahdenkeskistä aikaa aikuisten kesken. Lapset olivat menossa yökylään ja olin niin haaveillut kiireettömästä aamusta juhlien jälkeen ja kenties kaupungilla shoppailusta... Ja miten ne haaveet aina pahimmalla hetkellä romahtaa.

No onneksi kuitenkin pääsemme juhliin ja lapsetkin menevät yökylään. Mutta vahdeilla onkin menoa ja ipanat palautuvat seuraavana aamuna klo 7.30. OU NOU! Joten se siitä nukkumisesta sun muusta... Kun asia selvisi, minua vallan itketti kun harmitti. Vaikka sentään päästään ulos yhdessä eikä yölläkään ole ketään kotona, niin silti harmitusta riitti. Ei pitäisi aina suunnitella ja haaveilla kovin paljoa etukäteen.

Kuulumisia

rullakatariina kirjoitti...

Mitähän Kulkurille ja parisuhteelle nykyään kuuluu? Toivottavasti hyvää.
Löysin tämän blogin kun entsin tietoa ja vertaistukea parisuhteen konkurssiin, jossa elettiin puolisen vuotta sitten. Tämä blogi antoi uskoa että pettämisestä voisi selvitä, jopa yhdessä. Kiitos siitä.

**************************************************************************************************************************************

OHO. Onpas aikaa tosiaan vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Kiitos Rullakatariina kun muistuttelit. Ja ole hyvä. Kiva että löysit blogini.

Talvi on tullut, pakkasta ja lunta riittää. Tosin joulufiiliksestä en ole vielä oikein saanut kiinni. Ehkä se tulee hieman myöhemmin tänä vuonna? Vai tuleeko, mummo kun on ollut aika heikossa kunnossa. Onhan hänellä ikääkin, muttei se silti helpota ajatusta rakkaistaan luopumisesta... Onneksi ihan pahin jo selätettiin, mutta täydelliseen paranemiseen on vielä matkaa. Nyt vaan odotellaan ja toivotaan.

Elämä uudessa ympäristössä on alkanut muotoutua uomiinsa, ainakin jossain määrin. Omia ystäviäni ikävöin. Olen minä täältäkin jo yhden jumppakaverin löytänyt, joten alkuun on päästy. Osa laatikoista on edelleen purkamatta. Ilmeisesti niissä ei ole mitään kovin tärkeää, mutta kai sitä tässä kevään aikana voisi koettaa saada kaikki tavarat paikoilleen. Mutta eikös se niin ole, että hiljaa hyvä tulee? Mahtavinta on ollut nähdä, miten lapset viihtyvät uudessa ympäristössä. Ovat sanoneetkin, että oli ihan maailman parasta muuttaa tänne.

Parisuhde voi hyvin. Ainahan sitä joskus jotain eripuraa on, mutta täytyy myöntää että sitä on huomattavasti vähemmän kuin huonoimpina aikoina. Ja se, että niistä pystytään puhumaan. Luottamus on osittain palannut, mutta on siinä vieläkin tekemistä. Ja täytyy muistaa mikä tuntuu hyvälle, ettei vaan aleta luisua siihen entiseen. Uusi parisuhdekurssi on keväälle varattu. Sitä oikein jo odotan, että päästään taas purkamaan mennyttä vuotta ja suhteemme tilaa. Vaikka sitä työtä on tehty täällä kotonakin, niin silti se on ammattilaisten johdolla jotenkin erilaista. Kiva on nähdä myös viimevuotisia kurssilaisia ja kuulla heidän kuulumisiaan.

Tätyy sanoa, että kyllä meidän pelastuksemme oli päätös muuttaa toiselle paikkakunnalle. On vaan niin paljon helpompi hengittää. Uskoisin kyllä, että olisimme yhdessä vanhassakin, mutta se olisi niin paljon vaikeampaa kun joutuisi kasvokkain tämän kolmannen kanssa. Siinä olisi luottamus todella paljon enemmän koetuksella. Näin on itse ollut helpompi saada ajatukset pois menneestä, ettei siellä jumiteta, vaan on voitu katsoa eteenpäin, toki välillä mennyttä kerraten.

Yhdessä on touhuttu arkisia asioita, koirien ulkoilutusta, matkailua ym. Yhteistä aikaa kaipaisi tosin reilusti useammin, siis sellaista, että lapset menisivät yökyläilemään. Onneksi viikon päästä pääsemme pikkujouluilemaan kaksin, ellei nyt kukaan sairastu. Sitä kun on ollut liikkeellä.

Mutta lyhyesti - meille kuuluu hyvää.

Mahtavaa ja tunnelmallista joulua teille kanssakulkijani!

Hyvä mieli

Ou jee! Juuri kun pääsin murehtimaan työttömäksi jäämistä, niin tänään pomo kyseli suunnitelmia ensi vuodeksi :) Ja saan jatkaa, sijaisena tosin, mutta eipähän edelleenkään tarvitse työttömäksi jäädä. Olipa mukava uutinen näin viikonlopun kunniaksi. Vähän helpottaa oloa!

Aikahan oikein juoksee

Ohhoh. Mihinkäs se tuo elokuu ja yli puolet syyskuusta jo katosi? Syksy ja sateet on saapunut. Parisuhde on parantunut, mutta minuun on tainnut iskeä joku syysalakulo... Pienimmätkin asiat itkettää, ketuttaa ja harmittaa. Vai liekö iski muuton jälkeinen masis, nyt kun suurin osa tavaroista alkaa olla paikoillaan. Tai no onhan tuolla vielä muutama purkamaton laatikko, muttei niillä taida mikään kiire olla... Arki pyörii ja kiirettä piisaa. Olen vaan turhan väsynyt. Viime viikonloppunakin nukuin puolille päivin molempina päivinä. Ja silti vaan väsyttää -koko ajan-

Työkuviot pohdituttavat. Jäänkö työttömäksi vuoden vaihteessa vai sattuisiko jostain löytymään hommia. Ja samalla ajatus työttömyydestä masentaa.

Ja tietty kun alakulo iskee niin mennet vaivaavat mieltäni enemmän. Tulee taas esitettyä kysymyksiä, ne joita olen kysellyt jo useamman kerran. Mutta pitäähän ne kysyä jos mielessä pyörivät. Mutta meillä menee hyvin. Saamme puhuttua mutta omaa yhteistä, aikuisten aikaa alan kaipaamaan kipeästi. Tulisi niin tarpeeseen.

HUH HELLETTÄ!!!!

Halojatahalloo. Langoilla taasen. Hellettä on riittänyt ihan tuskastumiseen asti. Jatkuvasti vaan hiottaa ja ilma on ihan liian kosteaa. Yhtään kunnon sadetta/ukkosta, joka virkistäisi ei ole viikkokausiin näkynyt. Kylläpä nämä kelit syö naista, etenkin kun pitää se 8 tuntia päivässä töissä kärvistellä (jossa ei edes ilmastointi ole riittävä). Illalla on sitten niin puhki kuumuuden takia, ettei kotihommat, lenkkeily tai oikein mikään muukaan jaksa kiinnostaa. Ilmalämpöpumppu tänne kotiin ois kyllä saatava. Edes ensi kesäksi. Eihän tätä vaan jaksa.

Niin vain saatiin muutto kunnialla tehtyä ja vieläpä ilman riitoja. Siitä suuri hatunnosto meille. Vaan rankkaa se oli ja molemmat olimme aika puhki. Joskus tuntuu, että itse en ole vieläkään riittävästi palautunut urakasta. Muutamia laatikoita on edelleen purkamatta, mutta ne on niitä jotka seisovat yli puoli vuotta varastossa... Joten niillä tuskin on kiirettä???
Mutta ISO kiitos tavaroiden paikoilleen laittamisesta kuuluu kyllä ihanalle miehelleni, joka on reippaasti laatikon toisensa jälkeen purkanut, minun käydessä töissä. Saimme myös tapetoitua pari seinää, eikä sekään jäänyt roikkumaan "sitten joskus" tehtäväksi. Nyt voi laitella taulutkin paikoilleen. Saunan ovet odottavat vaihtajaansa, mutta niillä ei ole mikään tulenpalava kiire. Ehtii vaikka talvella.

Työt aloitin jo viikon päästä muutosta. Mukavaa on ollut. Aikansahan se ottaa, että pääsee "kuvioihin" mukaan ja tutustuu porukoihin. Mutta paikka ja ihmiset ainakin tuntuvat kivoilta. Ja kovasti toivon, että työt jatkuisivat... Mutta sen näyttää aika. Tätyy tosin sanoa, että onhan tämä rankkaakin ollut. Uusi koti, uusi työ, uusi ympäristö, helle ja kaikki tämä ilman lomaa... Loma kun meni pakatessa, muuttaessa ja purkaessa. Vielä kun muu perhe lomailee about 2 kuukautta ja itse vaan raadat töissä. Rankkaa on, mutta josko sitä lomaa sitten ensi kesänä jostain saisi. Tai ellei työt jatku niin sittenhän sitä on enemmänkin tarjolla talvella...
Vaan loppuu ne pian pitkätkin lomat ja arki alkaa niin miehellä kuin lapsillakin. Saas nähdä miten nuoremman hoitoonmeno sujuu... Millainen itku mahtaa ensimmäisinä aamuina olla vierassa paikassa. Vaikka onhan hän käynyt siellä jo tutustumassa, mutta...

Lapset tuntuvat viihtyvän. Etenkin kun pääsevät itse kavereille ja kioskille. Eli uusia kavereita on jo saatu ja varmaan lisää tulee koulun ja hoidon alkamisen myötä.
Myös me viihdymme. Koti on ihana ja juuri meidän oloinen. Sijainti mukava. Myös isomman veneen hommasimme. Olipas aika mukava retki sillä viime viikolla. Menimme läheiseen saareen eväs- ja kalaretkelle. Koirat mukana. Kaikki nauttivat ja tunnelma oli mahtava. Uusia reissuja odotellessa...

Vieraita on käynyt läheltä ja kaukaa. Mukava on ollut nähdä kavereita ja sukulaisia. Esitellä kotia ja turista niitänäitä. Toivotaan, ettei kyläilyt loppuneet yhteen kertaan, vaan kaikki haluavat tulla toistekin... Itse kun en ole vielä uusia kavereita löytänyt, niin "vanhoja" sellaisia on todella mahtavaa nähdä. Ei siis tarvitse yksin kotona nököttää. Olisi kyllä kiva täältäkin joku löytää, olis kiva ihan vaan pistäytyä aina joskus kahvilla tms. Mutta kai se näin vanhemmalla iällä vähän kauemmin kestää, se kavereiden löytäminen.

Tässä taannoin istuimme mieheni kanssa illalla terassillamme viinilasien kera ja jutustelimme niitä näitä. Ja tulimme siihen tulokseen, että tämä muutto oli meille se oikea ratkaisu ja olimme molemmat erittäin tyytyväisiä siihen, että harppasimme ;D
Tuntuu, että välimme ovat vaan parantuneet ja hengittäminen tavallaan helpottunut, kun tämä kolmas ei ole enää samalla paikkakunnalla. Minun mielessäni ei pyöri joka kerta miehen kalaan lähtiessä, että lähteeköhän se nyt varmasti kalaan... Vaan voin ajatella hänen menevän kalaan.
Vaikka käyhän ne asiat vielä mielessä aika ajoin, mutta vähemmän ja laimeampina. Välillä on hieman hankalampia päiviä kuten tällä viikolla. Sain aikaan mojovan kinastelun ihan turhasta (tai lähes turhasta). Saimme kuitenkin juteltua. Tosin minua nolotti vielä seuraavanakin päivänä kaikki ne turhat jurputukset ja mieli oli apea. Mutta oli kiva kuulla ettei tällainen saa miestäni katumaan päätöstään jäädä. Olen sitä jotenkin pelännyt, että jos hän aina riidan päätteeksi kiroaa mielessään, että pitikin jäädä... Ei kiroa. Ja sanoo rakastavansa. Minua. Ja minä rakastan häntä!

Kesäkuu

Niin se vaan on kesäkuukin jo kulkenut jonkin matkaa... Koululaisella alkoi loma. Ja äiti tietysti itkeä tirautti kevätjuhlassa. Pakkaaminen on kovassa vauhdissa, kun muuttoauto seisoo pihassa vajaan viikon kuluttua. Kovasti jo odotamme uutta kotia, uutta alkua. Jos nyt niin voi sanoa.
Toki äitinä käyn läpi kovia omantunnon tuskia siitä, että riistämme lapsiltamme nämä tutut kaverit ja kuviot. Mutta onneksi lapset sopeutuvat nopeasti. Mutta silti...

Luottamustani testattiin tässä taannoin, ja totesin, ettei se vielä kauhean vahva ole, mutta vahvempi kuin joku aika sitten... Mutta vaatii vielä rutkasti ennen palautumista ennalleen, siihen ettei tarvitse epäillä vaan voi vaan luottaa!!!
Miehelläni oli poikaporukalla läksiäiset. Onneksi menivät yhdelle mökille eikä aikomuskaan ollut kaupunkiin, paikkaan jossa olisi ollut mahdollista törmätä tähän toiseen... Mieheni tuli melkoisesa tuiskeessa kotiin, en ihan hetkeen sellaisessa kunnossa ole häntä nähnyt. Minun sydämenihän muljahti välittömästi silloin yöllä, että onko nyt jotain sattunut. Onko kontrolli pettänyt ja onko vaikka soiteltu tms? Käteni vapisivat ja sydämeni hakkasi. Vastausta en oikein yöllä saanut (johtuen kovista promilleista), joten se pisti pelottamaan entisestään... Oloni oli aivan kauhea kun itketti ja pelotti. Mutta onneksemme saimme puhuttua seuraavana päivänä. Tokihan minä vähän möksähdin siitä, missä kunnossa tultiin kotiin, kun aikuisella miehellä vähän karkaa mopo käsistä. Noh, onhan se karannut joskus itseltäkin, muttei sillon kun olen luvannut seuraavana päivänä olla kondiksessa... Meillä mieheni oli luvannut ottaa iisisti kun tiesi minulla olevan menoa seuraavana päivänä. Sen takiahan minua sitten kunto ärsyttikin.

Vaan miten lohduttavaa oli sitten lopulta kuulla, ettei mieheni ollut edes ajatellut ottavansa yhteyttä tähän toiseen. Eikä muutenkaan ollut edes humalapäissään ajatellut häntä... JEE! Ehkä me sitten olemme sen suhteen voiton puolella, sen ettei minun tarvitse pelätä mieheni ajattelevan häntä ainakaan kovin usein enää. Nyt vaan pitäisi minunkin saada tämä nainen pois mielestäni häiritsemästä ja keskittyä meihin! Sillä minä tunnustan vieläkin miettiväni häntä, ehkä ihan liikaa. Ja niinä huonoimpina hetkinä se sitten näkyy ja kuuluu. Mutta kun jollain lailla on vieläkin pieni pelko, että jos jotain vielä tässä muuton kynnyksellä paljastuu... Ihan tyhmä pelko ainakin sen suhteen, ettei mieheni ole antanut siihen mitään aihetta, vaan tämä johtuu ihan minun pääkopastani...
Mutta nyt keskityn muuttoon ja sitten lupaan keskittää ajatukseni minuun ja meihin, meidän perheeseen ja meidän uuteen alkuumme.

Haikeutta

Niin se vaan on, että mitä lähemmäs muutto tulee sitä haikeammaksi vetää... Vaikka se muuttopäätös on itse tehty ja sitä odotetaan, ei se tarkoita sitä että on helppo jättää kaikki entinen... Se tuttu ja turvallinen, ystävät ja työ...
Olen ollut viikon kesälomalla. Viimeinen päivä töissä oli yhtä itkua. Vaikkei siellä ole kaikki aina ollut hyvin, oli se kuitenkin vakituinen, tuttu paikka ja työ jossa tiesi miten toimitaan, kuului tavallaan "kalustoon". Nyt täytyy aloittaa tavallaan alusta. Perustyö on samaa, mutta pitää tutustua uusiin ihmisiin jne... Ja koska työ ei ainakaan vielä ole vakituinen niin mielessä käy jo sekin että sielläkin täytyy hyvästiti heittää ja jälleen tutustua uusiin ihmisiin... Mutta senhän vain aika näyttää jatkuuko pesti pidempään... Pelottaa ja jännittää. Samalla se antaa huiman mahdollisuuden!

Menneellä viikolla kävin viimeistä kertaa tutulla kampaajalla... Mistä löydän uuden, yhtä hyvän ja mukavan? Tästä ihmisestä kun tuli ystäväkin vuosien saatossa. Ja minä kuulkaa itken tätä kirjoittaessani... Eihän se ystävyys lopu, mutta kyllähän se välimatka tavallaan hankaloittaa. Ei vaan voi poiketa piipahtamaan...
Tänään menen yhdelle rakkaalle ystävälle iltaa istumaan harrastusporukan kesken. Maailman parhaan harrastusporukun kanssa. Suren jo valmiiksi eroamme... Muut jatkavat treenaamista ja minä joudun etsimään uuden porukan... Pelottaa löydänkö ihmisiä joiden kanssa synkkaa.Joiden seuraa odottaa, joista mahdollisesti voisi tulla ystäviä... Itsellä ehkä suurin pelko on juuri kavereiden löytäminen. Se kun vaan ei enää tässä iässä käy niin helposti... Lapsista ja heidän kavereista en ole niinkään huolissani vaan itsestäni. Surettaa jättää nämä ihanat ihmiset tänne. Ihmiset jotka olivat tukenenani monet kerrat tässä myllerryksessä. Mutta hei! Mehän nähdään vielä!!! Pidetään tyttöjen viikonloppuja - eiks niin??? Eihän tämän tarvitse olla lopullista, kun ei se välimatkakaan nyt niin mahdottomaksi veny. Mutta hei. Minä itken jo nyt, mitähän se ilta mahtaa olla. Toivottavasti emäntä on varannut riittävästi nessuja =D

Hoitopaikan vaihtaminen tulee olemaan minulle iso juttu. Täällä kun on tuntenut nämä ihmiset jo seitsemän vuotta. Nämä ihanat ihmiset jotka ovat eläneet mukanamme. Olleet maailman parhaita hoitajia... Olen jo useamman viikon ajan tehnyt mielessäni tätä eroa ja itkenyt pienimmästäkin ajatuksesta. Mutten ole ollut ainoa, on sitä hoitajatkin itkeneet. Voipahan ensi viikolla olla märkää viimeisenä päivänä... Äitinä tietysti pelottaa miten juniorilla lähtee sujumaan uudessa paikassa, uusien lasten ja hoitajien kanssa. Meidän herkkiksellä... Ja synkkaako kodin ja hoidon yhteistyö.
Koulu taas... Noh, kouluun ei ole vielä niin suuria suhteita itsellä syntynyt, mutta koulukkaallehan se on tietysti eri juttu. Tosin koulukkaamme on niin reipas ja sosiaalinen, että kaverit varmaan löytyy jo kesällä ennen koulun alkua. Mutta varmaan häntä jännittää syksyllä vähintään yhtä paljon kuin ekaa aloittaessa. Äiti tosin suree näiden lasten kavereiden jäämistä - kavereiden jotka sekä me että lapset on tunnettu syntymästä asti. Tunnetaan myös vanhemmat ja hieman niitä kotitaustojakin... Omistamme vanhempien puhelinnumerot. Nyt meidän täytyy aloittaa tuokin uudestaan, tutustua vanhempiin ja uusiin kavereihin.

Parisuhteemme puolesta taas olen iloinen uudesta alusta, uudesta mahdollisuudesta. Toki nyt jo on tuntunut hyvälle, mutta ehkä siellä on vielä helpompi hengittää... Ainakin voisin itse kuvitella niin, kun ei tarvitse pelätä sen kävelevän vastaan... Mutta ennen muuttoa tässä riittänee vielä itku ja tunteita laidasta laitaan. Paljon on hyvää tulevassa mutta varmaan alkuun tuntuu myös vaikeallekin kaiken uuden opettelu. Ennen muuttoa on vielä iso urakka pakata nämä loput kamat... Onneksi suurin osa on joulukuun muuton jäljiltä laatikoissa valmiiksi. Mutta varmaan pitäisi jo ruveta orientoitumaan ja toimimaan, kaikkien näiden kyynelien keskellä...

Jaahas taas

Vappu tuli ja meni. Kotona oltiin. Katsottiin UIT:n teatteria telkusta, syötiin hyvin ja juotiin hieman viinä. Oli tosi mukavaa. Lapsetkin innostuivat tuosta teatterista.

Äitienpäivä tuli ja meni. Oli oikein mahtava päivä. Aamu alkoi kakkukahveilla sänkyyn, herättämään porukka tuli laulaen. Tuli kukkia ja paljon lahjoja, niin ostettuja kuin askarreltujakin. Miten ne saavatkaan aina liikutuksen aikaan, ne lasten askartelut. <3
Pötköteltiin sängyssä pitkään, kainalossa. Oli aika mukavaa. Päivä meni ihan löysäillen. Lounaalla käytiin kiinalaisessa. Ja illalla kävin vielä lenkillä ystävien kanssa.

Uusi talo on nyt ostettu ja lainaa on taas paljon... Uudet huonekalut käytiin tilaamassa ja asioita järjestelemässä menneellä viikolla. Oltiin koko perheellä hotellissa kolme yötä. Oli oikein mahtava reissu! Ja ainakin itseä jo muuttokuume kovasti vaivaa. Haluaa niin kovasti päästä jo uusiin maisemiin... "Uuteen alkuun"

Arkea

Tässä on taas arki imaissut mukanaan... Mies on kolmatta viikkoa työnpuolesta pois. Tai on ollut viikonloput kotona, mutta viikolla vaan soitellaan. Arki lasten kanssa osaa olla rankkaa ja omat aatokset aina välillä karkailee ällösti väärille raitelle "entä jos ne soittelee ym"-linjalle. Onneksi mieheni on napakasti vakuuttanut ettei näin ole. Minä olen taas ehkä kysellyt hieman enemmän siitä ja halunnut vahvistusta etteivät he pidä yhteyttä. Noh ainahan sitä voi valehdella, mutta enpä usko että mieheni siihen enää erehtyisi.
Puhelut ovat mukavia, niistä jää lämmin olo. Sanoinkin tuossa pari viikkoa sitten, että on löytynyt jotain "uutta" kipinää, jotain mitä silloin vuosia sitten oli. Sellainen pieni aavistus, pieni juttu minkä voimin voi uskoa tämän vielä parantuvan jopa entistä paremmaksi. No eihän se tutun ihmisen kanssa samanlaista ole kuin tutustuu ihan vieraaseen, mutta kuitenkin... Pikkuhiljaa se tunne kasvaa ja tuntuu päivä päivältä mukavammalle... Eli päivä kerrallaan mennään. Kauheasti ei olla nyt suhteen tilaa puhuttu auki, on vain nautittu normaalista elämästä. Mutta varmaan lähiaikoina pitänee taas ottaa puhelun kohteeksi "miltä nyt tuntuu, mikä onnistunut, mikä ei".
Riidelty ei olla. Se on oikein mukavaa. Kyllähän me viime viikolla keskusteltiin pelisäännöistä lasten karkkirahaa koskien. Meillä oli hieman eriävät mielipiteet ja siitä meinasi tulla turhautumista ja hieman hermostumista. Mutta niin vaan saatiin asia puhuttua, ilman riitaa eikä tarvinnut mököttää sen jälkeen :)

Mutta voisiko sanoa, että on ollut oikein mukavaa, normaalia elämää. Mieheni kainaloon on ollut ihanaa käpertyä, nauttia läheisyydestä viikonloppuisin. Nyt juuri on hyvä olla!

Parisuhdekurssilla

Veimme lapset mummolaan ja lähdimme itse viikonlopuksi parisuhdekurssille. Oli mahtava viikonloppu ja paljon saatiin työkaluja suhteen parantamiseen. Nyt vielä kun osattaisiin siirtää ne tänne arkeen...
Kurssilla oli kaikkiaan kymmenen pariskuntaa ja porukkamme oli oikein mukava. Oli eri-ikäisiä ja eri elämänvaiheissa olevia. Ja miten avartavaa ja arvokasta oli kuunnella muiden mielipiteitä ja ajatuksia, jopa niitä kompastuskiviä suhteessa. Viikonlopun aikana käytiin läpi rakentavaa ja omavastuista viestintää, tunteiden ilmaisua, tarpeita jne. Aika paljon helpompaa on laittaa asioita paperille kun joutuu ensin itsekin miettimään ja puoliso laittaa omalle paperilleen samoista asioista. Eli ensinnäkin puhutaan SAMASTA asiasta! Sitten paperit vaihdettiin, luettiin ja keskusteltiin. Eihän meillekään ehkä kauheasti uutta toistemme papereissa ollut, mutta nyt ne oli puettu sanoiksi ja saatiin puitua! Löydettiin parannettavaa ja tehtiin ehdotuksia asioiden korjaamiseksi. Löydettiin asioita joihin oltiin tyytyväisiä.

Ja miten rentouttavaa tämä aika yhdessä oli, ilman mitään harrasteita (no käytiin me sentään lenkillä...), ilman lasten tarpeita, ilman telkkua... Saatiin nukkua pitkät unet kahtena yönä ja päästiin kaikilla ruokailuilla valmiiseen pöytään. Etenkin se, että työstettiin todella MEIDÄN suhdetta eikä jotain arkipäiväistä asiaa tai tapahtumaa. Ja voisin sanoa, että kyllähän tällainen niitä tunteita vahvistaa ja lisää, rakkautta ja hellyyttä kun huomaa, että edelleen tuo toinen on se johon rakastuin... Tämä oli sellainen pieni aktiiviloma suhteen parhaaksi. Päätimme ottaa tavaksi käydä kurssiviikonlopun kerran vuoteen. Ja minä voin lämpimästi suositella sitä ihan kaikille!!! Siis ihan kaikille: uusille ja vanhoille pareille, nuorille ja vanhoille, kriisin kokeneille tai toistaiseksi kriiseittä selvinneille jne... jne...

Viikonloppuna...

Menneenä viikonloppuna tämä äippä pääsi vähän hemmottelemaan itseään ystävien seurassa. Oli mukavaa nähdä heitä pitkästä aikaa ja nauttia Flamingo Span antimista. Olipahan rentouttavaa... Sillä aikaa kun mamma keräsi voimia oli loppu perhe mummolassa.
Viikonloppu sujui ihan jees, mutta itsellä oli hieman hankalaa, kun viime viikon tunteet vielä jylläsivät ja sitä epävarmuutta (tai lähinnä kai luottamuspulaa) oli kovasti vielä ilmassa. Ja kun se vaikuttaa niin moneen ja litistää ja latistaa.
Eilen otettiin ihan naurettavasta asiasta oikein mehevä riita ja itkuksihan se meni. Saatiin kuitenkin jälleen puhuttua ja tänään minun olikin sitten tultava ruusun ja anteeksipyynnön kera kotiin. Niin törppö olin.
Eiköhän tämä tästä taas. Minä kuitenkin rakastan vaikka nämä tunteet ailahtelevat laidasta laitaan muuten, mutta rakkaus pysyy...

Sovittiin, että hääpäiviä ruvetaan juhlimaan niin, että vuorotellen järjestämme jotain kivaa. Minä sain kunnian aloittaa tänä vuonna. Ja sainkin oikein mainion idean. Sitä on nyt hyvä kypsytellä ja muokata ja kerrotaan yleisölle jahka sen aika on... Aion pitää sen salaisuutena h-hetkeen asti.

Miksi pitää kiusata?

Miksi siis ihmisen pitää kiusata itseään...? Tai tämän toisen minua ja minun mieltäni...?

Tiedän, ettei pitäisi tämän toisen naisen sivuilla vierailla, ei sitten ollenkaan. Mutta kummasti vaan pitää sinne kurkkia. Ja sen seurauksena pahoittaa sitten mielensä ja asioihin tulee päässäni kupru matkaan.
Mutta miksi hänenkään pitää julkisesti haikailla mieheni perään ja toivoa hänen takaisin paluutaan - ja vieläpä kavereidensa komppaamana??? Minusta siinä toisena naisena olossa ei olisi mitään hienoa, enkä ainakaan julkisesti sillä leveilisi. Miksi siis hän sen tekee? Vaikka jäi jälleen kuin nalli kalliolle, eikä mieheni ole hänelle yhteistä tulevaisuutta luvannut... Miksi siis hän kiusaa kirjoituksillaan, minua, minun kautta tietysti miestäni ja loppupeleissä myös itseään...

Miksi minä käyn siellä lukemassa ja itseäni kiusaamassa? En tiedä. Kai se ihmismieli vaan on sellainen, ainakin itse olen utelias. Mutta kyllähän se musertaa lukea niitä kommentteja ja kaipailuja... Sain aivan tolkuttomat sydämentykytykset ja vapinat, kun ne nettiin paukahtivat...
Ja tietty ne kirjoitukset vaikuttavat yleiseen hyvinvointiimme sitä kautta, kun minä sitten rupean taas piehtaroimaan asiassa ja kyselen ja kaivelen.
Nyt en ehkä niinkään enää mitä tapahtui ja miksi, vaan enemmän mukaan tuli epävarmuutta siitä, haluaahan mieheni minut vielä varmasti. Onhan suunnittelemamme muutto vielä yhteinen haave. Eihän ole varmasti pitäneet yhteyttä yms... Paljon on päässä taas pyörinyt. Toki tähän vaikutti lisäksi se, että tajusin kohta lopettavani vakituisen työsuhteeni muuttomme takia. Entä jos mieheni sanookin uudessa kodissamme, ettei tästä nyt tulekaan mitään... Ettei hän yritäkään kaikkeaan...?

Vähän on harmittanut, kun pari päivää meni taas hieman surkeammassa fiiliksessä, emme kuitenkaan onneksi riitele. Mutta mielialani oli maassa. Eilen saatiin puhuttua ja parempaan päin taas olo. Kaiken kaikkiaan parempaan ollaan menty. Minä en enää jatkuvasti pyörittele mielessä tapahtunutta vaan olen pystynyt ajattelemaan meitä ja olemaan positiivisempi. Mutta kai nämä notkahdukset kuuluvat asiaan?
Toki tämäkin olisi voinut jäädä tulematta tai siirtyä tuonnemmaksi jos en olisi käynyt lukemassa... Mutta näiden notkahdusten aikaan niin kaipaan mieheltäni hellyyttä, sitä vakuuttamista yhteisestä tulevasta, hänen tunteistaan ja haaveistaan. Vaikka hän on sanonut ne nyt monesti, mutta minusta vaan tuntuu hyvältä kuulla niistä ja haluan edelleen kuulla ne, ne samat asiat. Ne jotka saavat minut uskomaan, että meillä on edelleen se yhteinen tulevaisuus. Kumman pienestä ne epäilykset alkavat juosta. Joten töitä tässä tulee vielä olemaan... Ja paljon. Mutta mitäs siitä. Tehdään niitä. Sitä parisuhdekurssia jo odotan. Lisäksi tilasimme pelikortit parisuhteen tueksi. Ne tulivat tänään. Katsotaan koska on rauhallista aikaa hieman pelata.
Tästä taas huomiseen!

Mahtava loma!!!

Irtaannuimme arjesta viikon ajan... Olimme varanneet lomahuoneiston koko viikoksi!
Lähdimme matkaan innolla. Viikko vierähti nopeasti todella mahtavassa tunnelmassa. Kelienkin vielä meitä suosiessa! On lasketeltu, uitu, hiihdetty, saunottu, lenkkeilty, pulkkamäkeilty ja LOMAILTU!!! Fiilis oli todella mukava ja oli puhe miehen kanssa, että voi kun edes osa siitä saataisiin siirrettyä arjen keskelle. On ollut hellyyttä ja suukkoja, kujeilua ja vakavampaakin jutustelua. Mutta ilmapiiri oli todella mahtava. Mies varasi minulle hemmottelua varten suklaahieronnan ja turvekylvyn! Olipa vähän ihanaa!
Nyt on akut ladattu jälleen hetkeksi. Ja yhteisen tulevaisuuden suunnittelu sai jälleen vahvistusta menneellä viikolla.

Toki minulla aina sellaiset hölmöt ja hassut ja tyhmät aatokset saattoivat päässä pyörähtää... Mutta paljon vähemmän kuin kotona. Ehkäpä olo eri paikkakunnallakin (siis kuin tämä kolmas...) helpotti oloani. Mutta kävipä mielessä mitä tahansa, saatoimme ne hyvässä hengessä jutustella.
Olo on nyt vaan niin mukava, ettei voi kuin hymyillä!

Eilinen

Kävimme eilen siis jälleen terapiassa. Oli taas hyvä reissu. Siellä tunteet kävi pinnassa, tippalinssissä taidettiin olla molemmat. Mutta nyt ne oli niitä hyviä tunteita, rakkautta... Siitä on hyvä jatkaa. Nyt ei varattu uutta aikaa, koska olemme ilmoittautuneet parisuhdekurssille. Katsotaan sitten kurssin jälkeen miltä tuntuu. Nyt saimme evääksemme kirjalistan joita voimme lueskella sekä paljon palautetta edistymisestämme. On hienoa saada jotain konkreettista itselle. Tällöin tietää olevansa oikealla tiellä.

Kotimatkalla käytiin syömässä ihan huippuhyvät pihvit. Ne oli niin isot ettei koko loppupäivänä ollutkaan enää nälkä. Täysi masu vaati sitten kyllä pienet päiväunet... Illalla katsottiin katastrofaalista jääkiekkopeliä hyvän viinin kera. Oli oikein mukava päivä. Kun se oli vielä molemmilla vapaapäivä.
Kunpa tuota vapaata olisi enemmän, mutta eipä kai sitä työssäkäyvällä kovin paljoa ole... Ellei lottovoittoa saa :) Niinpä...
Mieheni totesikin tänään, että juuri nyt voisi olla todella hyvä päästä viikoksi jonnekin ihan kahdestaan... Olisi kyllä, mutta kun se ei taida olla mahdollista kun pitää lapsia kouluun huolehtia, eikä itsellä ole lomaakaan nyt. Saattaisihan sitä kyllä palkatonta saada - riippuisi varmaan ihan pomon mielialasta... Mutta onneksi sentään kohta on koko perheen hiihtolomareissu edessä. Sekin on parempi kun ei lomaa ollenkaan. Täytyy vaan ottaa useammin "omalomaa" viikonlopuksi, viedä lapset vaikka mummolaan.
Eilen ja tänään olen siis ollut jälleen hyvällä ja valoisalla mielellä. Toivotaan, että suunta säilyy samana...

Huomista jo odottaen

Niin... Ihan konkreettisestikin odotan jo huomista ja uutta käyntiämme terapeuteilla. Ne on olleet niin hyviä ja hedelmällisiä käyntejä.
Mutta myös "huomista" eli tulevaa odotan jo... Haluaisin nyt äkkiä selvitä tämän hankalan olon ja alkuvaiheen yli, kohti mukavampaa oloa niin ettei enää ahdistaisi... No, ei toki enää niin paljoa ahdistakaan kuin aluksi, muttei vielä olla selvillä vesillä sen suhteen.
Kysyin mieheltäni tässä eilen, että miten hän näkee meidät 5 vuoden kuluttua. Yhdessä kuulema näkee :)
Olihan se mukava kuulla. Itsekin haluaisin meidät yhdessä ja onnellisina silloin nähdä. Mutta sen edellytyksenä on oikeastaan vain ja ainoastaa se, että tämä toinen nainen on todella pois kuvioista. Eihän mieheni voi olla onnellinen kanssani jos ajattelee jotain toista...
Paljon olen kysellyt miten vaikeaa oli jättää hänet, miten paljon ikävöi yms... Oli kuulema jonkin verran vaikeaa mutta ikävöiminen olisi vähentymään päin. Hyvä niin!

Minä toivon tällä hetkellä eniten, ettei tämä toinen nainen nyt rupea minua viesteillä härnäämään. Se auheuttaisi todennäköisesti takapakkia oloon ja eloon... Mutta jospa se oli häneltäkin vain lapsellinen kertateko - toivotaan niin. Mutta nyt jo itseä alkaa naurattamaan hänen lapsellisuutensa. Ärsyttäähän se myös kun haukutaan, muttei enää niin paljoa. Olen ollut vastaamatta ja olen jatkossakin. Siinäpähän ihmettelee miksen vastaa...

Mutta olo on ollut eilen ja tänään parempi. Äsken kävin vielä ystävän kanssa maailmanparannuslenkillä. Oli mukavaa! Nämä hetket on niin tarpeellisia kun saa nurista ja purpattaa kaiken...

Läheisyyttä oikein janoan tällä hetkellä. Sitä lämmintä kainaloa, tuttua tuoksua. Halia ja pusua. Olen kyllä aina läheisyyttä kaivannut, mutta nyt se on jotenkin saanut vielä suuremman merkityksen. Mieheni ei vaan ehkä pysty niitä huonoina päivinäni tarpeeksi antamaan. Se huono päiväni vaikuttaa häneen "sulkeutumisena", ettei hän pysty läheisyyteen samalla lailla kuin hyvinä hetkinä. Tähän toki toivon parannusta, että löydämme kultaisen keskitien joka olisi molemmille passeli - ei ehkä niin paljon kuin mitä minä kaipaan, muttei niin vähän kuin mieheni pystyy sillä hetkellä antamaan. Se läheisyys vaan saa huononkin päivän paremmaksi. Milläköhän saisin mieheni sen huomaamaan?

*huokaus*

Viikonloppu oli vaikea. Minuun koski ja minua loukkasi. Minä vain itkin 2 päivää. Keskusteltiin asioista ja se helpotti. Sunnuntaina sain itseni ulos pakkaseen ja se helpotti. Tulin kotiin paljon paremmalla mielellä ja eilen olo olikin ihan jees. Mutta sitten, tänä aamuna odotti niin p***a ylläri, kun tältä toiselta naiselta oli tullu mulle sellainen viesti missä minua nimitellään noloksi - asiassa josta hän ei tiedä mitään... (ellei mieheni ole kertonut ja hän sanoo ettei ole). Lisäksi lähetti terveisiä miehelleni hymiön kera ja kuulema haukkuu minua idiootiksi yhdellä palstalla. Kylläpä alkoi aamu hienosti ja samaa rataa on sitten sujunut. Epäilykset vellovat, oksettaa, itkettää ja suututtaa. Tekisi mieleni vastata samalla mitalla takaisin (ja ehkä vähän enemmänkin!!!!), mutta ehkä minä nyt vain nielen tämän sonnan enkä alennu samaan...??? Onpa jopa tullut mieleeni, että onko hän noin huono häviäjä kun mieheni ei jättänytkään (taaskaan) minua. Haluaako hän vaan kiusata ja lyödä kiilaa väliimme, vai mikä tämä juttu nyt mahtoi olla? Minä en ole ollut yhteydessä häneen (paitsi sinä yönä kun asia paljastui) enkä ole, minulla ei ole siihen mitään tarvetta. Olkoon hän säälittävä ja nolo viesteineen kaikkineen!

Aaltoliikettä

No voihan pökäle :) Kirjoitin juuri piiiiitkät pätkät ja se häipyi jonnekin bittiavaruuteen... Uusi yritys - joskin ehkä hieman lyhyempänä...

Melkoista aaltoilua on tämä tunnevuoristorata ollut... Mutta se kai kuulunee asiaan? Viime päivät on olleet hyviä. Olo on luottavaisempi ja iloisempi. Päätös yhdessä jatkamisesta on tehty ja se vahvistuu hetki hetkeltä ja tuntuu aina vaan oikeammalta. Siihen on saatu hienosti apua ja ohjeita myös parisuhdeterapeutin luota. Sieltä on saatu kyllä koko rahan edestä apua, neuvoja, pohdittavaa ja tehtäviä. Vaikka on käyty vasta 2 kertaa. Kolmas käynti varattu. Myös lapsenvahti pyydettiin ja ilmoittauduttiin keväällä olevalle parisuhdekurssille.
Minä olen varma, että tuota miestä rakastan. Mutta kynnysmattona en rupea olemaan. Sen suhteen toiseen tulee olla nyt loppu ja sitten puretaan suhteemme huterat perustukset ja rakennetaan tilalle uudet ja vahvat.

Puhuttu on. Ja se on niin parantavaa. Samoin läheisyys ja hellyys. Halaus ihan arkisessa tilanteessa saa kummasti päivän paremmaksi. Minusta oli niin hienoa kuulla, kun mieheni tässä taannoin kertoi miltä hänestä tuntui kun soitin silloin kun hän jäi kiinni. Miltä olin kuullostanut puhelimessa ja miltä se hänestä tuntui. Se kertoo minulle, että hän uskaltaa kertoa tunteistaan. Toki toivoisin, että hän yhtälailla uskaltaa kertoa jos hänellä on paha päivä tai tämä toinen nainen ajatteluttaa enemmän tai minä olen tehnyt jotain joka häntä loukkaa tms... Tokihan se sattuu, mutta vain siten pystyn saamaan lisää luottamusta siihen että myös negatiivisista ja huonoista asioista uskalletaan puhua. Ettei minun tarvitse arvailla ja kysellä. Kuten viime käynnillä terapeutti sanoi, että se on raakaa vastuunottoa suhteesta - sanoa ne "huonotkin" asiat heti, ettei ne jää sisään kasvamaan...

Tokihan minun aatoksissa vielä pyörii, et onhan se yhteydenpito varmasti lopetettu ja sitä usein mieheltäni kyselenkin. Mutta sekin kai kuuluu, ainakin hetken, asiaan...? Mutta itse koen sen jo hieman vähentyneen. Se ei ole niin akuuttina ajatuksissani enää koko aikaa.

Meillä on ollut hienoja iltoja tässä kotosalla. Mukavia tunnelmaltaan. On tehty hyvää ruokaa, hierottu ym pientä. Koko porukalla käytiin myös syömässä. Pitää vaan lisätä näitä yhteisiä juttuja. Yhdistäviä juttuja. Toivottavasti suunta jatkuu tästä ylöspäin!

Musta ilta

Eilen minulla oli todella musta päivä ja ilta. Taisi olla liikaa aikaa miettiä asioita. Päässäni ei ollut juuri mitään positiivista ja ajatukset kulkivat vain yhtä rataa. Sitä kuinka mieheni pystyi siihen jälleen... Miten paljon ihania ominaisuuksia on tässä toisessa naisessa (ja minusta niitä ei löydy kaivamallakaan)... Minua rupesi oikein kuvottamaan se seksin määrä ja laatu siellä. Etenkin kun luulin että sitä on täällä kotona ollut riittävästi ja laatukin on ollut hyvä... Siis oloni oli todella kurja eilen. Miten nämä aatokset voivatkaan pudota tällaiseen kuoppaan josta ei ole ylöspääsyä? Ainakaan kovin helppoa sellaista.
Mistä voin tietää, että mieheni oikeasti haluaa minut, ellei pysty nimeämään niin arvostettavia ja hienoja asioita minussa? Tuntuu ettei hän myöskään tällä hetkellä halua minua, tai sitten hän ei uskalla sitä näyttää. Vaan enpä tiedä itsekään kuinka siinä tilanteessa reagoisin...

Miten tämä elämä on näin vaikeaa? Mitä pahaa olen tehnyt tämän ansaitakseni. Miksi juuri minun mieheni piti olla se petturi joista lehdissä kirjoitetaan? En minä sellaista halunnut (tuskin kyllä kukaan mukaan). Miten helppoa olisi nyt suoda itselleenkin se kokeilu, että mitä muuta voisi olla tarjolla. Olisiko parempaa vai huonompaa? Minä vaan kun edelleen olen sitä mieltä ettei se ruoho ole vihreämpää siellä aidan takana vaikka se hetkellisesti siltä tuntuisikin. Ehkä tästä kuopasta noustaan. Toivoisin kyllä rutkasti tukea ja kannustusta mieheltäni, siltä joka minut sinne pudotti. Nyt olisi tilaisuus näyttää tunteet ja sen mitä hän sanoo haluavansa, jos hän kerran on tosissaan. Vuosi sitten asetelma oli minusta se, että minä näytin tunteeni ja pitkälti minä olin se joka piti hommaa kasassa. Ainakin itsestä siltä tuntui. Nyt olisi hyvä hetki mieheni olla se vahvempi. Se, jonka jokaisessa teossa ja sanassa paistaa läpi se halu olla minun kanssani ja perheen yhdessä pysyminen. Nyt olisi hyvä hetki jolloin näyttää ne tunteet, tunteet minua kohtaan. Vain niillä minä uskon huomiseen, vain niiden avulla hän voi vakuuttaa minut halustaan olla kanssani...

Työskentelyä

Pääsimme eilen puhumaan tapahtuneesta ammatti-ihmisten kanssa. Kaksituntinen vierähti suit sait ja vaikka ensivaikutelma terapeuteista oli mitä oli, niin he osoittautuivat ihan mahtaviksi tyypeiksi. Saimme jo tämän ensimmäisen käynnin aikana enemmän konkreettista käteen kuin koko viime keväänä siellä toisessa paikassa käydessämme.
Saimme kotitehtävänkin. Teimme sen aamulla. Ensin se nauratti, mutta kunhan alkuun päästiin niin huomasimme ettei tapa puhua ja kuunnella ollut ollenkaan hassumpi. Päätimme tehdä saman uudelleen loppuviikolla.

Olemme ehkä hieman valoisammalla mielellä. Viikko meni puhuen, sitten kun sen alkuraivon sai pihalle... Kummasti kainalo vetää puoleensa ja haluaa olla lähellä. Sitä ollaan jälleen hereillä ja kuunneellaan toinen toistamme paremmin. Tästä taas eteenpäin. Uusi käynti on jo sovittu ja itse ainakin voin sanoa jo oikein odottavani sitä.

Déjà vu

No niin. Elämä se taas yllätti. Aika lailla tasan vuosi edellisen pettämisen paljastumisesta mieheni jäi uudelleen kiinni samasta asiasta. Sama nainen. Koko syksy... Millaisen järjettömän määrän valehtelua tämä onkaan vaatinut... Miten minä hölmö olen voinut kirjoitella ja tuntea noin, mitä aiemmissa kirjoituksissani on ollut. Luullen, että kaikki on hyvin. Minusta on tehty narri ja hölmö. Sattuu niin valtavasti. Minä ihan oikeasti koin kaikki nuo tunteet. Miksei se edistyminen hyvine ja pahoine päivineen riittänyt miehelleni kertomaan, että pikkuhiljaa asiat järjestyvät kun yhdessä halutaan. Mihin loppui hänen haluamisensa sen suhteen. Kun tiesi miten helvetin kipeää tämä tekee. Luuliko ettei hän jää kiinni? Ja entä vaikkei olisikaan jäänyt. Ei ole mahtanut hänelläkään helppoa elää itsensä kanssa...

Tuo koulun risteilykin oli seksiloma tämän naisen kanssa. Minua kuvottaa. Kaikki tämä nollaa meidän hyvät hetket. Muistan kun mieheni tuli risteilyn jälkeen kotiin. Toi tuliaisia ja oli hellä ja tunteellinen. Itkimme molemmat, se oli niin herkkä hetki. Ja minä kun luulin että oli ollut ikävä. Mutta oliko vain hyvitystä...? En tiedä. Hän sanoo meidän juttujen olleen ihan totta, mutta miten ihmeessä voin uskoa mihinkään niistä... Kuinka voin uskoa mihinkään mitä on sanottu tai tehty. Haluaisin uskoa, että ne sanat ja tunteet olisivat olleet totta... mutta... ainakin tällä hetkellä kalvaa mieltäni valtava epäilys...

Asian paljastuessa perjantaina haukuin mieheni todella pahasti. Mutta se raivo ja viha oli niin silmitöntä. En oikein edes kaikkea muista mitä sanoin. Mutta varmaan joka sanan oli ansainnut. Mies sanoo haluavansa jatkaa meidän kanssa, mutta haluaako varmasti. Vai pelkääkö vain menettävänsä lapset. Hän sanoo rakastavansa minua. Mutta kuinka hän sitten voi jälleen tämän tehdä. Rikkoa maailmani ja lyödä puukolla selkään? Tälle toiselle naiselle hän on kuulema koko ajan sanonut ettei meitä jätä. Miksi siellä sitten piti häntäkin kiusata. Miksi tämä nainen suostuu olemaan se "toinen nainen" ilman yhteistä tulevaisuutta? Vai mistäs minä tiedän mitä ovat suunnitelleet.

Minua itkettää. Olen niin lamaantunut. Mihin katosi se suunnittelemamme tuleva jota jo niin odotin. Uusi talo on ostettu ja auto vaihdettu. Lasten koulu- ja hoitoasioita järjestelty. Oma työpaikka yms. Mihin se hävisi? Olin niin onnellinen tulevasta. Olin niin onnellinen miehestäni ja minusta meillä oli kaikki hyvin. Eihän toki asiat korjaannu ja parane vuodessa, mutta parempaan koin meidän menneen.
Nyt pitäisi saada mieheltä pian päätös mitä kohti hän oikeasti haluaa. Sillä olisi hieman kiire perua noita juttua, etenkin tuo oma työpaikka. Inhottaa puristaa vastausta nopeassa tahdissa, mutta nyt vaan ei ole muuta vaihtoehtoa...

Nyt on jälleen nyhjätty toistemme läheisyydessä, pötkötelty ja juteltu. Miten se toisen läheisyys, se turvallinen kainalo ja halaus voikaan tuntua kuitenkin niin lohduttavalta. Joku siinä vaan on, että se tuntuu hyvälle. Vaikka tekojen ja valehtelun määrä iljettää, on tämä silti minun rakkaani (hölmökö lie olen...?), se jonka tunnen jokaista napanöyhtää myöden. Ensimmäisen kerran paljastuttua seksi astui kuvioon melko pian ja se oli myös nautittavaa. Nyt se ajatus tuntuu hieman vieraalle. On kuitenkin vaikea myöntää, että haluan edelleen, se fyysinen halu on läsnä ja se tekee kipeää. Luulen ettei psyyke kuitenkaan kestäisi nyt sitä. Mutta jääköön tämä, annetaan ajan näyttää minne ne tunteet vie.

Luottamuksesta... Kuinka voin jälleen luottaa? Vaikeaa se juuri nyt on. Aivan hirveän vaikeaa. Vaikka mieheni soitti heti tälle toisella naiselle ja ilmoitti, että se loppui nyt, niin silti minä pelkään koko ajan että selkäni takana soitellaan ja viesteillään... Varmaan se taas ajan kanssa alkaa palautumaan, niinkuin viimeksikin. Eihän se vieläkään ehkä ihan 100% tasoa ollut saavuttanut, mutta minä kuitenkin jo luotin. Vain huomatakseni, ettei mieheni ollut sen luottamuksen arvoinen... Koskee... Mutta hetkeäkään en usko, ettenkö siihen ajan kanssa pystyisi. Pystyinhän jo kerran. Mutta vaaditaanko tätä minulta vielä monesti...? Missä menee se raja, että minä sanon että minun loukkaamiseni riittää. En tiedä. Kun aloimme seurustella sanoin, että jos minua petetään niin se loppuu siihen. Kun asia vuosi sitten paljastui sanoin etten toista kertaa kestä... Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että kestän... Ja minä hölmö vielä haluan sen yhteisen tulevaisuuden. Mutta haluaako hän, elämäni rakkaus?

Miksi sitten haluan? Minä vaan haluan. Tottakai lapset ja se yhteinen uusi tulevaisuus vaikuttavat, mutta ne eivät ole se suurin syy. Suurin syy on rakkaus. Minä rakastan. Sen turvin haluaisin katsoa huomiseen, jos miehenikin haluaa. Väkisin en voi häntä pitää, enkä halua. Mutta haluaisin niin kulkea yhdessä vanhuuteen, nähdä lastemme kasvavan, juhlia heidän tulevat juhlat yhdessä... Järki välillä varoittelee, mutta en minä tunteilleni mitään voi - kai?

Haluaisin uskoa, että mieheni on NYT seikkailunsa seikkaillut ja voisi todeta, että minunkin kanssani voisi vielä seurata ihana, yhteinen elämä. Ei se ruoho ole sen vihreämpää siellä aidan takana, etenkään kun sinnekin se arki joskus iskee. Vaikka kauheasti enemmän työtä tämä toinen kerta tulee vaatimaan, paljon pidempään kestää luottamuksen palauttaminen ja suhteen alusta rakentaminen. Mutta kumma kyllä, minä siihen edelleen uskon jos me yhdessä, me MOLEMMAT sitä haluamme. Se ei riitä jos vain minä sitä haluan.
Järki koettaa taas huudella väliin, en tiedä halaunko sitä kuunnella. Ehkä en. Olen aina ollut tunneihminen, elän tunteilla. Vai olenko vain säälittävä joka ei halua jäädä yksin lasten kanssa? Mutta minulla ei ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin odottaa se mieheni päätös. Paljon on puhuttu jatkamisesta ja erosta. Mutta kumpaako hän nyt enemmän haluaa?

Edelleen, vaikka olen sinisilmäinen narri ja hölmö, haluaisin hänet ja tämän tulevaisuuden jonka yhdessä kuluneen vuoden aikana suunnittelimme. En tiedä, olo on niin lamaantunut. Tekisi mieli vaan nukkua. Mutta samalla pelkään, että mieheni alkaa inhota minua kun en vaan jaksa juuri nyt... Mutta lasten takia on nousta ja töihin mentävä. Ehkä se on hyväkin. Ruoka ei maistu. Paino on tippunut kiloja vajaassa viikossa. Mutta on raskasta näytellä työkavereille, että kaikki on hyvin vaikka sydämessä on iso möykky.
Miten minä voin häntä vielä rakastaa??? Vai enkö vaan osaa luovuttaa? Sydän ja tunteet on niin outo juttu... Järjelle ei juuri nyt ole mitää sijaa. Minun sydämeni hakkaa nyt halkeamispisteessä kivusta ja rakkaudesta, siitä suuresta rakkaudesta... Vieläkö tästä selvitään?