Niin se vaan on kesäkuukin jo kulkenut jonkin matkaa... Koululaisella alkoi loma. Ja äiti tietysti itkeä tirautti kevätjuhlassa. Pakkaaminen on kovassa vauhdissa, kun muuttoauto seisoo pihassa vajaan viikon kuluttua. Kovasti jo odotamme uutta kotia, uutta alkua. Jos nyt niin voi sanoa.
Toki äitinä käyn läpi kovia omantunnon tuskia siitä, että riistämme lapsiltamme nämä tutut kaverit ja kuviot. Mutta onneksi lapset sopeutuvat nopeasti. Mutta silti...
Luottamustani testattiin tässä taannoin, ja totesin, ettei se vielä kauhean vahva ole, mutta vahvempi kuin joku aika sitten... Mutta vaatii vielä rutkasti ennen palautumista ennalleen, siihen ettei tarvitse epäillä vaan voi vaan luottaa!!!
Miehelläni oli poikaporukalla läksiäiset. Onneksi menivät yhdelle mökille eikä aikomuskaan ollut kaupunkiin, paikkaan jossa olisi ollut mahdollista törmätä tähän toiseen... Mieheni tuli melkoisesa tuiskeessa kotiin, en ihan hetkeen sellaisessa kunnossa ole häntä nähnyt. Minun sydämenihän muljahti välittömästi silloin yöllä, että onko nyt jotain sattunut. Onko kontrolli pettänyt ja onko vaikka soiteltu tms? Käteni vapisivat ja sydämeni hakkasi. Vastausta en oikein yöllä saanut (johtuen kovista promilleista), joten se pisti pelottamaan entisestään... Oloni oli aivan kauhea kun itketti ja pelotti. Mutta onneksemme saimme puhuttua seuraavana päivänä. Tokihan minä vähän möksähdin siitä, missä kunnossa tultiin kotiin, kun aikuisella miehellä vähän karkaa mopo käsistä. Noh, onhan se karannut joskus itseltäkin, muttei sillon kun olen luvannut seuraavana päivänä olla kondiksessa... Meillä mieheni oli luvannut ottaa iisisti kun tiesi minulla olevan menoa seuraavana päivänä. Sen takiahan minua sitten kunto ärsyttikin.
Vaan miten lohduttavaa oli sitten lopulta kuulla, ettei mieheni ollut edes ajatellut ottavansa yhteyttä tähän toiseen. Eikä muutenkaan ollut edes humalapäissään ajatellut häntä... JEE! Ehkä me sitten olemme sen suhteen voiton puolella, sen ettei minun tarvitse pelätä mieheni ajattelevan häntä ainakaan kovin usein enää. Nyt vaan pitäisi minunkin saada tämä nainen pois mielestäni häiritsemästä ja keskittyä meihin! Sillä minä tunnustan vieläkin miettiväni häntä, ehkä ihan liikaa. Ja niinä huonoimpina hetkinä se sitten näkyy ja kuuluu. Mutta kun jollain lailla on vieläkin pieni pelko, että jos jotain vielä tässä muuton kynnyksellä paljastuu... Ihan tyhmä pelko ainakin sen suhteen, ettei mieheni ole antanut siihen mitään aihetta, vaan tämä johtuu ihan minun pääkopastani...
Mutta nyt keskityn muuttoon ja sitten lupaan keskittää ajatukseni minuun ja meihin, meidän perheeseen ja meidän uuteen alkuumme.
Ihanaa, että olet saanut itseäsi "niskasta" kiinni ja uskallat luottaa puolisoosi, onnittelut ihan vilpittömästi. Älä huolehdi/murehdi/tunne syyllisyyttä sen takia, että viet lapset pois tutusta ympäristöstä, sehän on meidän aikuisten tehtävä ja kyllä siitä toipuu, kun on koko kesä aikaa löytää kavereita.Yritä keksiä jotain hauskuutta sen pakkaamisen keskelle, niin sen jaksaa tehdä.
VastaaPoistaHEI!
VastaaPoistaVoi kun taas tuntui tutulta. Meilläkin alkoholinkäyttö on selkeästi laskenut "kynnystä" tapaamisiin ja tilanteet ovat olleet pöyristyttäviä. Jotenkin se loppukin harkinta on hävinnyt alkoholin vaikutuksen alaisena- mutta, TEILLÄ EI ONNEKSI KÄYNYT NÄIN! IHANAA!
Niin, varmaan on teilläkin mietittävä tätä muuttoa kokonaisuutena, mitä se kenellekin tarkoittaa, mutta luulen, että lopputulos on kuitenkin positiivinen- olettehan koko perhe yhdessä niin kuin olet kirjoittanut.
Nuo tuntemukset, joita kirjoitit olivat taas niin tuttuja, kuinka jokin asia voi saada niin vahvat fyysiset reaktiot aikaiseksi- pelko ja kaikenlaiset muutkin tunteet menevät sekaisin ja saavat elimistön aivan karmeaan tilaan- aivan puistattaa kun tiedän miltä se tuntuu. En ollut koskaan aiemmin kokenut mitään tälläistä; ahdistusta, fyysisiä oireita jne. Mutta, tästäkin voi selvitä!
Tsemppiä!
Hei hyvät naiset! Kaunis Kulkuri, onnea uuteen kotiin ja uuteen elämään! Teillä menee varmasti hyvin, uskoisin että on helpompi aloittaa uudelta pohjalta uudessa paikassa. Itsekin olen melkoinen itkupilli, kun muuttojen myötä on joutunut lasten kerho ym. paikkoja vaihtamaan. Kyllä niihin ihmisiin kiintyy jollain tavalla.
VastaaPoistaLapsilla ne tärkeimmät ihmiset pysyvät kuitenkin ympärillä, ja se on olennaista.
Tunnistan myöskin nuo fyysiset oireet, maha on sekaisin, vapisuttaa, ahdistaa... Olo on mielettömän hermostunut.
Olemme käyneet perheneuvolassa kumpikin yksin. Olemme myös jutelleet keskenämme. Mies kertoi kaiken suhteestaan, myös sen, että on pettänyt kaksi kertaa aiemminkin, ennen lastemme syntymää. Jossain mielessä tämä tieto ei enää hetkauttanut minua paljonkaan. Olen kuitenkin ihan lamaantunut, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua?
Yhtäkkiä koko elämäni on ihan kyseenalaista, tähän asti olen ollut tyytyväinen, elellyt elämääni, hoitanut lapsiani, kotiani...Nyt pitää miettiä kaikki uusiksi. Pahinta on, että olen itsekin alkanut miettiä sitä vihkivalaa - tahdonko tosiaan rakastaa? En tiedä tahdonko. Ja tarvitseeko. Miksi, kun toinen on ollut petollinen vuosien ajan. Jaksanko ottaa sitä riskiä, että kaikki toistuu taas?
Ymmärrän, että pitäisi olla kärsivällisyyttä ottaa sitä aikaa, nyt on tunteet niin sekaisin että ei kannata tehdä mitään päätöksiä. Mutta kyllä tekisi mieli ensinnäkin kostaa ja toisekseen lyödä hanskat tiskiin. Yritän kuitenkin muistaa itse olla se aikuinen, ja ratkaista asioita asiallisesti. Voi kun olisikin joku manuaali, jossa olisi ohjeet miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Mutta kaikki tämä on vain elettävä läpi.
Teidän tarinanne ja kokemuksenne ovat minulle suureksi tueksi, kiitos niistä!
Kauniille Kulkurille vielä onnea uuteen kotiin ja kiitos kauniista sanoistasi edellisessä merkinnässäsi. JMK - tsemppiä sinullekin, teillä on tosi raskas tilanne, ihailen jaksamistasi!
HEI!
VastaaPoistaNäitä tekstejä lukiessani minuakin on helpottanut se, että olen voinut lukea toisten kokemuksia tästä karmeasta asiasta (tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että toivoisin kenellekkäänt tätä, tai "märehtisin" toisten vaikeuksilla)- on jotenkin voinut nähdä itsensä ulkopuolelle ja saada ehkä vinkkiä siitä, mitä on odotettavissa, vaikkakin jokainen tarina on ainutkertainen ja toimii ihan omalla logiikallaan.
Niinalla on raskas tilanne! Minäkin olin elänyt kuin lasikuvussa ja murehtinut korkeintaan sitä, mitä ruokaa laittaisi (noin kärjistäen)- elämäni oli mielestäni iloista ja kaikin puolin mukavaa. Toki tunnistin sen, että puolison kanssa ei kaikki ollut ihan ok, mutta ajattelin asioiden kuitenkin peruslähtökohdiltaan olevan kunnossa; uskollisuus, sitoutuminen, rakkaus jne... Oli täysi järkytys kuulla, että miehellä on suhde- ymmärtääkseni tämä on ollut ensimmäinen kerta kun näin on tapahtunut, mutta mistä sitä tietää...
Nyt olemme EHKÄ hieman lähentyneet, suhde on kuulema loppu (johon en vielä ihan edelleenkään täysin usko, mutta jostakinhan sitä on lähdettävä). Vaikeaa on kyllä ollut, mutta ihmisellä on uskomaton määrä voimia ja vaikka ahdistus välillä on hirvittävä tiedän, että asiat jotenkin ratkeavat jossain vaiheessa. Elämä on kyllä ollut sellaista "lusimista", että menee kuin sumussa päivästä päivään ja toivoo, että paha olo häviäisi...
Tuosta Niinan kirjoittamasta rakastamisesta. Itselleni kävi jotenkin niin, että tajusin rakastavani miestäni todella paljon. Se oli jotenkin itsellenkin yllätys ja se tunne on vienyt minua tässä prosessissa eteenpäin. Tosin on myös niin, että vaikka kuinka paljon rakastaisi, ei pidä kaikkea hyväksyä- eli ei mikään ihannetilanne ehkä tämäkään... eli tipun melko korkealta mikäli elämämme lähtevät erilleen...
Voimia kaikille ja pidetään toisistamme hyvää huolta!
Rikki - Kiitos, olen kovasti koettanut kaiken tämän laatikkomäärän keskeltä karata tapaamaan ystäviäni. Ollaan istuttu iltaa, käyty syömässä jne... Ne on niitä minun omia hetkiäni. Vaikka ne on olleet haikeita hetkiä, niin olen niistä nauttinut kovasti...
VastaaPoistajmk66 - Minäkin luulen, että muutto on meille kaikille positiivinen juttu. Se on nyt vaan tämä "kynnyksen" yli loikkaaminen kun se lähestyy, mutta varmaan ensi viikolla siellä alkaa jo tuntumaan erilaiselle.
Rakastaminen, niin... On hienoa, että vielä pystymme siihen. Ja vaikka tippuisit korkealta, jos tienne eroaisivat, voit kulkea pää pystyssä tietäen että sinä annoit kaikkesi, yritit etkä luovuttanut. Vaikka onhan se tiputus kova (jos sellainen tulee - toivotaan ettei tule!!!) niin sinä selviät. Ja jos se tulee, niin miehesi ei ole sinua ansainnut!
Niina - niin tuttu tunne tuo tekisi mieli kostaa... Ja tavallaan sen toteuttaminen olisi nyt hirveän helppoa. Sen myönnän. Mutta kun hetkeksi pysähtyy miettimään, niin ei se auta. Paha olo (ainakin oma) vaan lisääntyisi, eikä meillä ainakaan mies sitten pystyisi ehkä käsittelemään tekoani. Hassua! Mutta niin hän on sanonut. Olen tuumaillut että kuinka hän voi sanoa noin ja on pistänyt minut jo kahdesti tämän prässin läpi. Vai olenko minä meistä se vahvempi joka kestää?
Tosiaan, nyt kannattaa ajan kulua ja pahimman shokin mennä ennen ratkaisuja. Ajatukset pyörii - ymmärrettävää, mutta ne pikaistuksissa tehdyt ratkaisut voivat olla vääriä.
Varmaan kannattaisi käydä myös yhdessä siellä perheneuvolassa? Vaikka pystytte puhumaan kaksin saisitte siihen sen ulkopuolisen näkökulman mukaan...?
Voimia sinulle!
Tämä keskittyy nyt pari päivää muuttoon, joten voikaa hyvin sillä aikaa!