Niin se vaan on, että mitä lähemmäs muutto tulee sitä haikeammaksi vetää... Vaikka se muuttopäätös on itse tehty ja sitä odotetaan, ei se tarkoita sitä että on helppo jättää kaikki entinen... Se tuttu ja turvallinen, ystävät ja työ...
Olen ollut viikon kesälomalla. Viimeinen päivä töissä oli yhtä itkua. Vaikkei siellä ole kaikki aina ollut hyvin, oli se kuitenkin vakituinen, tuttu paikka ja työ jossa tiesi miten toimitaan, kuului tavallaan "kalustoon". Nyt täytyy aloittaa tavallaan alusta. Perustyö on samaa, mutta pitää tutustua uusiin ihmisiin jne... Ja koska työ ei ainakaan vielä ole vakituinen niin mielessä käy jo sekin että sielläkin täytyy hyvästiti heittää ja jälleen tutustua uusiin ihmisiin... Mutta senhän vain aika näyttää jatkuuko pesti pidempään... Pelottaa ja jännittää. Samalla se antaa huiman mahdollisuuden!
Menneellä viikolla kävin viimeistä kertaa tutulla kampaajalla... Mistä löydän uuden, yhtä hyvän ja mukavan? Tästä ihmisestä kun tuli ystäväkin vuosien saatossa. Ja minä kuulkaa itken tätä kirjoittaessani... Eihän se ystävyys lopu, mutta kyllähän se välimatka tavallaan hankaloittaa. Ei vaan voi poiketa piipahtamaan...
Tänään menen yhdelle rakkaalle ystävälle iltaa istumaan harrastusporukan kesken. Maailman parhaan harrastusporukun kanssa. Suren jo valmiiksi eroamme... Muut jatkavat treenaamista ja minä joudun etsimään uuden porukan... Pelottaa löydänkö ihmisiä joiden kanssa synkkaa.Joiden seuraa odottaa, joista mahdollisesti voisi tulla ystäviä... Itsellä ehkä suurin pelko on juuri kavereiden löytäminen. Se kun vaan ei enää tässä iässä käy niin helposti... Lapsista ja heidän kavereista en ole niinkään huolissani vaan itsestäni. Surettaa jättää nämä ihanat ihmiset tänne. Ihmiset jotka olivat tukenenani monet kerrat tässä myllerryksessä. Mutta hei! Mehän nähdään vielä!!! Pidetään tyttöjen viikonloppuja - eiks niin??? Eihän tämän tarvitse olla lopullista, kun ei se välimatkakaan nyt niin mahdottomaksi veny. Mutta hei. Minä itken jo nyt, mitähän se ilta mahtaa olla. Toivottavasti emäntä on varannut riittävästi nessuja =D
Hoitopaikan vaihtaminen tulee olemaan minulle iso juttu. Täällä kun on tuntenut nämä ihmiset jo seitsemän vuotta. Nämä ihanat ihmiset jotka ovat eläneet mukanamme. Olleet maailman parhaita hoitajia... Olen jo useamman viikon ajan tehnyt mielessäni tätä eroa ja itkenyt pienimmästäkin ajatuksesta. Mutten ole ollut ainoa, on sitä hoitajatkin itkeneet. Voipahan ensi viikolla olla märkää viimeisenä päivänä... Äitinä tietysti pelottaa miten juniorilla lähtee sujumaan uudessa paikassa, uusien lasten ja hoitajien kanssa. Meidän herkkiksellä... Ja synkkaako kodin ja hoidon yhteistyö.
Koulu taas... Noh, kouluun ei ole vielä niin suuria suhteita itsellä syntynyt, mutta koulukkaallehan se on tietysti eri juttu. Tosin koulukkaamme on niin reipas ja sosiaalinen, että kaverit varmaan löytyy jo kesällä ennen koulun alkua. Mutta varmaan häntä jännittää syksyllä vähintään yhtä paljon kuin ekaa aloittaessa. Äiti tosin suree näiden lasten kavereiden jäämistä - kavereiden jotka sekä me että lapset on tunnettu syntymästä asti. Tunnetaan myös vanhemmat ja hieman niitä kotitaustojakin... Omistamme vanhempien puhelinnumerot. Nyt meidän täytyy aloittaa tuokin uudestaan, tutustua vanhempiin ja uusiin kavereihin.
Parisuhteemme puolesta taas olen iloinen uudesta alusta, uudesta mahdollisuudesta. Toki nyt jo on tuntunut hyvälle, mutta ehkä siellä on vielä helpompi hengittää... Ainakin voisin itse kuvitella niin, kun ei tarvitse pelätä sen kävelevän vastaan... Mutta ennen muuttoa tässä riittänee vielä itku ja tunteita laidasta laitaan. Paljon on hyvää tulevassa mutta varmaan alkuun tuntuu myös vaikeallekin kaiken uuden opettelu. Ennen muuttoa on vielä iso urakka pakata nämä loput kamat... Onneksi suurin osa on joulukuun muuton jäljiltä laatikoissa valmiiksi. Mutta varmaan pitäisi jo ruveta orientoitumaan ja toimimaan, kaikkien näiden kyynelien keskellä...
Hei, kyllä se siitä! Elämä edessä ja kaiken vanhan voit haudata. Eikä niitä Nessujen käyttöä tarvitse hävetä, se kuuluu elämään, onhan sinulla niitä muutenkin kulunut :) Uusi elämä ja uudet asiat voivat pelottaa, mutta kohtaatte ne kuitenkin perheenä. Ajattelin kommentoida toisen blogini kautta, jotta huomaat, että se "tavallinenkin" elämä on ihan mukavaa ja silloinkin tarvitaan niitä Nessuja, minäkin huomenna (lauantai) aamulla.
VastaaPoistaT. "Rikki"
HEI!
VastaaPoistaNiin, nämä kirjoitukset ovat jo niitä "tavalliseen elämään" kuuluvia juttuja- mikä on kovin onnellista kaikessa surullisuudessaankin! Kyllä sinä selviät ja uskon vahvasti, että elämänkokemuksesi ja persoonasi on sellainen, että löydät uusia ystäviä varmasti ja nuo entiset ystävät säilyvät varmasti elämässäsi edelleen! Minä olen myös huomannut sen, että ns. aikuisena ei enää niin helposti löydä uusia ystäviä "massoittain" , mutta onneksi ystäviä ei tarvitse ollakaan niin kauhean paljon kun perhe ja oma elämäkin vie kohtuullisen paljon aikaa. Lisäksi nämä sivustot antavat mahdollisuuden ajatusten vaihtoon, vaikkei kasvokkain, mutta kuitenkin. AUrinkoa!
Hei Kulkuri!
VastaaPoistaKiitos blogista. Kun aloin lukea tätä, niin tuntui kun olisin itse kirjoittanut kaiken - niin samanlaisia tuntemuksia olet käynyt läpi.
Minun (tai meidän) kohdalla kaikki on vasta alussa, pettäminen on aika tuore asia ja siksipä hirvittää, että onko edessä sama tie kuin sinulla.
Ihailen voimiasi ja uskoasi, itse olen nyt jo välillä ihan loppu. Seuraan mielelläni tarinasi käänteitä jatkossakin, hyvää kesää teille!
HEI Niina ja Kaunis Kulkuri!
VastaaPoistaLuin Niinan kommentin ja tuli jotenkin tunne siitä, että on kovin surullista se, kuinka meitä petettyjä löytyy lisää ja lisää... Toisaalta on onnellista se, että löydämme toisemme näiden sivujen avulla. Minä olen ehkä kulkenut hieman matkaa tätä petetyn matkaa, mutta matka on ollut niin sekava ja täynnä ylämäkiä ja alamäkiä, että sitä on mahdotonta jotenkin kuvata selkeäksi prosessiksi jossa olisi jokin suunta ja päämäärä- no, matka kuitenkin.
Niinalle voimia ja jaksamista. Asiat yleensä ratkeavat kun tekee työtä- suunta riippuu sitten paljon toki myös toisesta osapuolesta. Oma tilanteeni on se, että olen noin 6 kk elänyt vuoristorataa sen suhteen jatkaako mies suhdetta vai ei- itse hän aina kieltää suhteen olemassa olon, mutta "kärähtää" tasaisin väliajoin kuitenkin. Nyt olen päättänyt, että seuraava tilanne on viimeinen ja olo on sen suhteen jotenkin rauhallinen. Sen olen huomannut, että tässä asiassa ei ole "yksiä totuuksia", vaan asioita joutuu puntaroimaan kovin monelta kantilta- itseni yllätti oma perheeseen ja avioliittoon sitoutumiseni määrä joka tämän prosessin aikana on itsestäni löytynyt.
Aurinkoa elämäänne!
Hei taas kaikki!
VastaaPoistaNinpe - joo, onneksi Nessut on ihan sallittuja ;D ja kaikki tuttavani tietävätkin minun olevan melkoinen herkkis... Itku tulee niin ilosta kuin surustakin, pienestä ja isosta. Joskus tosin toivoisi ettei ihan niin helpolla nyyhkisi... Mutta sehän on osa minua! Ja minusta on tosi ihanaa kohdata tämä muutos perheenä! Oikein odotan sitä tulevaa...
jmk66 - Kiitos tuesta! Minäkin uskon uusia ystäviä löytyvän. Ja entiset säilyy! Ja kyllä - on kiva vaihtaa ajatuksia, ja tietää että joku näitä jorinoita lukee. Ettei kirjoita "turhaan". Vaikkei se turhaa olisi ilman lukijoitakaan, tämä keino on terapiaa minulle! Aina ei joka asiasta viitsi miehelle/ystävillekään jauhaa, saanpahan jauhaa täällä :)
Samoin minut yllätti tuo tahtomiseni ja sitoutumiseni määrä. Olin aina sanonut että ero tulee sitten heti, mutta... kun niillä asioilla on monta puolta eikä ratkaisu sitten olekaan ihan mustavalkoinen... Ja luulin, että toisella kerralla oisin pakannut kamat... Mutta, edelleen olen täällä. Olen onnellinen etten lähtenyt, koska asiamme ovat hyvin. Ja päivä päivältä tuntuu pikkaisen paremmalle!
Niina - Voi! Olen niin pahoillani puolestasi. Miksi sinunkin on pitänyt joutua petetyksi? Mutta näin tämä elämä vaan tuntuu menevän. Ja miten yllättävän yleistä tämä onkaan...? Mihin tämä maailma on menossa kun tällainen rupeaa olemaan jo "ihan arkipäivää". Vai onko niin, että nykyään asiasta vaan puhutaan avoimemmin? Mutta voimia sinulle!!! Edessä on kivinen tie, teette sen yksin tai yhdessä - jokainen ratkaisee vyyhtensä itselleen sopivalla tavalla! Toki itse haluaisin aina uskoa että yhdessä jatketaan, mutta eihän kaikki sitä halua tai siihen pysty... Mutta parasta kaikille toivoen kuitenkin!!
Aurinkoa ja jaksamisia meille kaikille!!!
Hei Kaunis Kulkuri ja jmk66!
VastaaPoistaLuin nyt tarkemmin myös jmk66:n tarinaa. Ihmettelen ja ihailen meidän (tai teidän) naisten pitkämielisyyttä, kärsivällisyyttä ja vahvuutta.
Itsellä tosiaan tämä tilanne on ollut päällä vasta alle kuukauden päivät. Ensimmäiset merkit tosin huomasin jo pääsiäisen aikoihin, mutta mies kiisti kaiken ja puhui itsensä pussista.
Lopulta kun löysin hänen puhelimestaan tämän naisen salanimellä soitetuista puheluista keskellä yötä, hänen oli pakko tunnustaa. Suhde on jatkunut tämän vuoden ajan.
Kun asia paljastui minulle, mies ehkä jotenkin heräsi. Hän kärsii kamalista tunnontuskista (uskon sen olevan aitoa) ja on ihan masentunut. Olemme kuitenkin pystyneet puhumaan asiasta ja mies on kertonut minulle kaiken. Ymmärtääkseni hän tietää toimivansa väärin ja näkee, kuinka asia satuttaa minua ja vaikuttaa sitä kautta myös meidän pieniin lapsiimme.
Tuntui ihan kauhealta, kun mies kertoi, että vetovoima hänen ja tämän naisen välillä on jotain niin suurta, että sille "ei vain voi mitän". Että se on joku fyysinen tai kemiallinen reaktio, koko kroppa menee mukana.. Miksi minä en saa aikaan sellaista? Mikä minussa on vikana? Tuntui, että hajoan palasiksi. Mies näkee tätä naista työnsä puolesta säännöllisesti, miten tämän voi estää? Voiko hän estää, vaikka haluaakin, jos kyse on jostain yliluonnollisesta magnetismista?
Tuntuu yhtä aikaa lohdulliselta ja lohduttomalta lukea teidän tarinoitanne - tunteet on samoja, mutta että onko meillä myös noin pitkä ja kivinen tie edessä? Jaksanko tuollaista ylä- ja alamäkeä ja epävarmuutta? Mieheni on sanonut, että ei pidä yhteyttä tähän toiseen naiseen, mutta on kuitenkin edelleen jutellut ja chattaillyt hänen kanssaan. Onko minun ymmärrettävä, että hänelle on vaikeaa lopettaa se suhde ja antaa sille aikaa? Mikä merkitys minulla sitten on hänen elämässään? Minun on kauhean vaikea antaa hänelle myönnytyksiä tässä asiassa, vaikka järki sanookin toista. Minun on myös vaikea ymmärtää, että minulla on edelleenkin joku arvo hänelle, vaikka hän on tehnyt mitä on tehnyt - ja jos on, miksi hän ei pysy erossa siitä naisesta?
Hirmuinen tilitys, mutta nämä asiat pyörii päässäni ja tunteet on ihan sekaisin. Kiitos teille vielä, tunnen että en ole yksin!
Ja jaksamista, toivottavasti säät vähän lämpenee että pääsee kunnolla kesään kiinni!
HEI arvon naiset! On jotenkin viehättävää, kuinka nämä Kulkurin sivut ovat saaneet meidät naiset käymään yhteistä keskustelua tästä niin vaikeasta asiasta! Olen myös iloinen siitä, että olemme ikään kuin saman asian äärellä, mutta onneksi hieman eri vaiheissa, näin voimme ehkä tukea toisiamme vieläkin paremmin- eli jotain hyvää tässäkin!
VastaaPoistaKaunis Kulkuri: Olen itsekin aivan mahdoton itkijä, ilot ja surut itkettää. Toisaalta itku myös puhdistaa. Olen itkenyt aivan mahdottoman paljon viime kuukausien aikana, nyt on hieman rauhoittunut. Terapeuttini sanoi, että nythän sen itkun ja surun aika onkin- se lohdutti. Onhan totta, että elämässä on asoita,joita on varmaankin hyvä itkeä ja itku on sinänsä aivan terve reaktio moneen asiaan. Ja kuten sanoit, se itku on osa sinua!
Niina: Nuo sinun esittämäsi kysymykset ovat todella vaikeita- en tiedä minäkään kuinka kannattaisi suhtautua yhteydenpitoon. Itse olin alussa niin ehdoton, että rajasin koko asian aivan nolliin- en hyväksynyt mitään. No, eihän se toiminut, vaan suhde näytti jatkuvan ja aina oli niitä selvitettäviä asiota. Matkan varrella tätä suhdetta on lopetettu jo monta kertaa ja sitten se on taas alkanut uudellen... Ymmärrän sen, että suhde ei ehkä ihan hetkessä lopu, mutta toisaalta missä menee lopettamisen ja uudelleen aloittamisen raja? Omalta osaltani olen jotenkin joutunut pohtimaan joka kerta uudelleen ja uudelleen missä menee oma rajani sen suhteen että haluan vielä yrittää ja jatkaa perheenä - sitä ei kai voi kukaan muu määritellä sinulle valmiiksi, vaan se on jotenkin kovan prosessoinnin tulos, ainakin minulla on ollut.
Rajan vetäminen on kyllä vaikeaa kun on itse niin hädissään ja sekaisin; ainakin itse joudun vähän väliä "peilaamaan" omia ajatuksiani niin täällä kuin ystävien ja terapeuttini kanssa, jotta ymmärrän olevani ihan järjissäni ja oikeilla "raiteilla" - pitää jotenkin koko ajan miettiä, mikä on tavallista, oikein, sallittua ja oikeudenmukaista. Näyttää siltä, että valheessa eläminen aiheuttaa sen, että asiat alkavat muuttua normaaleiksi, omat ajatukset ja terveetkin epäilykset "sairaiksi" jne. kun toinen on niin taitava puhumaan itsensä ulos niistä jutuista. No, tämä on vähän monimutkaisesti ehkä kuvattu, mutta ehkä ymmärrät.
Teidän tilanteesta en osaa sanoa muuta kuin, että on hyvä, kun mies tietää tehneensä väärin. Muista, että sinä olet arvokas ja viehättävä nainen- ja oma näkemykseni on, että ulkopuoliset suhteet ovat tosiasiassa aivan jotain muuta!
Voimia meille!
Hei taas!
VastaaPoistaMinusta on kovin hienoa, että voimme keskustella asioista. Se on sitä vertaistukea isolla Veellä ;D
Niina: Ymmärrän hyvin, että tekstiä tulee. Anna tulla vaan! Aina saat pienen palan purettua vyyhteä kun siitä puhut tai kirjoitat. Enkä aio siloitella asiaa, matkasi/matkanne tulee olemaan kivikkoinen. Mutta se voi samalla olla kovin antoisa ja korjaava jos saatte sen yhdessä tehtyä. Epäilykset pilkistävät välillä päätään (ne tekevät sitä vieläkin) mutta ne pitää sanoa ääneen ja käsitellä pois. Viha ja katkeruus ovat esillä aina välillä. Sekä monta muuta juttua, niitä negatiivisia etenkin alkuun. Mutta hei! Ne vähenevät hiljalleen ja niiden kanssa oppii elämään. Ja luottamuskin palaa, tosin vain pienen pieni murunen kerrallaan. Ja sitten otetaankin taas takapakkia... Mutta tämä kaikki kuuluu matkaan. Mitään vaan ei saa jättää käsittelemättä, ei mitään mikä mieltäsi vaivaa. Ja miehesi on velvollinen vastaamaan.
Haettehan ammattiapua, yksin ja/tai yhdessä. Me haimme ja se kannatti. Nämä uudemmat terapeutit oli niin mahtavat - ilman heitä, liekö olisimme tässä...? Tai olisimmeko ainakaan näin hyvästi saaneet asioita korjattua? Vaikka vielä tämä meidänkin matkamme jatkuu, emme ole vielä "valmiita" mutta paljon olemme oppineet!
Muistathan Niina muuten, ettei sinussa ole mitään vikana!!! Sinä olet upea nainen ja voisinpa melkein sanoa, ettei miehesi ole edes sinua ansainnut... Miehesi nyt vaan näkee ja kokee tämän toisen hänen miehisyyttään ja hyvää oloaan kohentavana tekijänä. Mutta jo ihan tilastojen valossa - moniko suoraan tuollaiseen suhteeseen hypännyt jatkaa sitä suhdetta jos ero entisestä otetaan. Ei muuten monikaan...
Siitä yhteydenpidosta! Sen täytyy olla nolla!!! Niin sanoin terapeuttimmekin. Ei siitä tule mitään jos sieltä haetaan sitä "kutittavaa" tunnetta tai jotain. Se vaan mieltä vaivaa ja kun se mieli tekee niitä tepposia. Meidän terapeuttimme sanoi, että rakkaus on tahdon valinta. Ja mieheni sai ohjeeksi painaa "delete"-nappia joka ainoa kerta kun edes ajatus meinasi väärään suuntaan karata. Heti aktiivisesti tämä toinen pois mielestä ja vaimo/lapset ja meidän hyvät hetket/asiat tilalle.
Työn merkeissä tapaaminen onkin jo toinen juttu... Hankalampi. Mutta kai sitä vaan pitää työasiat hoitaa (ellei henkilöä tai hommia voi vaihtaa) mutta EI MITÄÄN MUUTA! Noh, tämä on vain minun mielipide. Jokainen ratkaisee omalla tavallaan tämänkin. Mutta minä olin ehdoton ja kun terapeuttimme tuon deleten painotti ja perusteli miehelleni, niin se jopa alkoi toimia! Ja melkoisen nopeasti alkoi toinen mielestä hävitäkin (tai ainakin niin mieheni sanoi) etenkin kun hän tajusi ettei muu auta jos haluaa että perheemme pysyy perheenä!
jmk66: Kuinkas teillä sujuu tällä hetkellä?
HEI!
VastaaPoistaMeillä on tilanne jotenkin sellainen epävarma; mies on kotona, avioero kuitenkin vireillä. Hänen sanojensa mukaan ei ole NYT lähdössä minnekään...Suhde kuulema loppu (jota en kyllä oikein usko),ilmeisesti se on tämän naisen valinta. Itse uskon siihen, että jos nainen haluaisi jatkaa suhdetta mieheni menisi heti- no, voi olla, että olen niin pessimistinen.
Kuten jo aiemmin kerroin olen nyt siinä pisteessä, että mikäli mies vielä pitää yhteyttä tähän naiseen on meidän tilanne silloin loppu. Tämän päätöksen tekeminen on ollut raskasta, mutta toisaalta selkiyttänyt omaa ajatteluani ja olen tästä päätöksestä nyt varma- on tämä ollut sellaista veivaamista, että jotain on syytä tapahtua.
Omat tunteeni ovat tällä hetkellä hyvin sekavat- olen tähän asti taistellut ja yrittänyt todella paljon. Uskonut, rakastanut ja toivonut. Nyt on jotenkin voimat, ja samalla myös usko tähän tilanteeseen vähissä. Tuntuu, että nyt ei enää paljon jaksa. On myös tullut niintä tunteita ja ajatuksia, että en ehkä halua tuollaista miestä enää itselleni- mieheni kun on niin kovin muuttunut tässä prosessissa. En tiedä onko hän oikeasti muuttunut, mutta sellainen ihmeellinen etäisyys, ulkokohtaisuus, ja kovuus ovat aivan ihmeellisiä piirteitä.Aiemmin hän on ollut kaikkea muuta. Toisaalta tuntuu, että ovatko nuo hänen keinojaan pysyä kasassa edes jotenkin- kaiken tämän syyllisyyden kanssa... en tiedä. Toisaalta taustalla on ollut nainen, jolla on aivan ihmeellisiä ajatuksia...
No, kesäloma on tulossa ja tällä hetkellä suunnittelemme viettävämme sen yhdessä- en sitten tiedä toteutuuko se. Jotenkin lasten ja koko perheen kannalta toivoisin, että tämä helvetti jo vähitellen loppuisi. Sinun tarinoita lukiessa onneksi tulee jotain iloista- jaksa vain kirjoittaa!
Voimia pakkaushommiin!
Toisaalta taas on aika jännää, että hän on kotona vaikka ero on jo vireillä... Mutta, voihan se olla, ettei eroa tulekaan. Mutta tuli tai ei, kuten itsekin totesit, toivottavasti helvetti loppuu pian!! Tavalla tai toisella, niin että elämä on selkeää, ainakin sen kokoonpanon suhteen ketä perheeseenne kuuluu.
VastaaPoista