Miten tämä syksy ja olevinaan talvi voi olla näin kurja ja piemeä? Vettä vaan sataa ja sataa ja jo melko korkeakin hanki katosi kuin tuhka tuuleen... Tuntuu että koko ajan on pimeää ja väsyttää. Tänään olen ollut erityisen väsynyt ja on vaan itkettänyt. Mikään ei suju, kun ei vaan jaksa tehdä. Pakatakin pitäisi, mutta...
Väsyttää tuo miehen koulu, tässä vaiheessa voisi kai sanoa että tyhmä koulu. Onneksi ensi viikko on viimeinen!!! Olen ollut kyllä hieman kateellinenkin miehelleni, minä täällä kotona koetan jaksaa arjen, työt, koulun, hoidon, kokkaamisen, kaupassa käynnin, elukoiden hoidon (siivoaminen on kyllä jäänyt), pyykkäämisen, harrastukset, raha-asiat, valvonut yöllä, hoitanut kipeät lapset yms... yms
Ja miehellä on koulussa kaikkea kivaa, liikuntaa eri muodoissa, risteilyä, lisää liikuntaa, ei velvollisuuksia iltaisin vain vaan omaa aikaa, riittävästi (tai ainakin enemmän) unta yms... ja minä olen kiinni kotona ja lapsissa. Mihinkään en ole koko syksynä päässyt. Tai olenhan, mutta lasten kanssa. No okei, ehkä viikonloppuna yksinkin, mutta liikunta viikolla on jäänyt. Ottaa pattiin ja se kai näitä seiniäkin kaataa päälle ja lisää väsymystä. Yksi lenkki viikossa (viikonloppuna) ei paljon jaksa auttaa. Ja en tiedä, johtunee yleisestä mielialastani, mutta tuntuu että liekö tuo puoliso on yhtään arvostanut tätä kaikkea, osannut ajatella mitä tämä syksy on minulle ollut...? Ääh ei vaan jaksa juuri nyt.
Ja ps. tiedänhän minä ettei se tiivis opiskelukaan mitään herkkua aina ole, mutta tänään fiilarit on kovin musta-valkoiset ja minä olen selvästi "kärsijän" roolissa.
Onneksi viikonloppuna on tiedossa yhteistä kivaa, mummon tullessa lapsenvahdiksi. Lähdemme vähän pikkujouluilemaan ja jäämme hotelliin yöksi. Olihan siinäkin tosin alkuu omat hankaluutensa, enkä vieläkään ole ihan sinut sen kanssa, että mieheni lähtee työporukan kanssa alkuillaksi ja näemme vasta myöhemmin. On hieman satuttanut, ettei hän halua tulla mukaan sen porukan kanssa jonka mukaan minä olen menossa (minun meno oli ensin tiedossa ja esitin hänelle kutsun, että lähtisi mukaan). Miksei? Enhän minäkään saa valita kun menemme joihinkin hänen työpaikan pippaloihin tms. Eikähän sielläkään välttämättä kaikki ihmiset minua miellytä. En silti halua pois jäädä, koska se on kuitenkin sitä yhteistä tekemistä ja olemista, jota kuitenkin aika harvoin on.
Ja tietty yksi arveluttava seikka tulevissa juhlissa on se, että entäs jos tämä toinen nainen sattuukin miestäni vastaan kun minä en ole mukana...? Voiko mieheni vältää kiusauksen ja kävellä vain ohi, vai onko pakko jäädä rupattelemaan, alkaako vanha suola janottamaan...? Ehkä ei pitäisi edes pohtia, mutta tänään tämä mieliala on liian synkkä ja aatokset vaan kummasti kumpuaa jostain... Vaikkei haluaisi.
Haluan luottaa ja uskoa mieheeni. Siihen ettei hän enää haavoita minua yhtään lisää - jos hän kerran minua rakastaa, kuten nyt on sanonut.
Mutta miksi tämän elämän pitää olla näin vaikeaa ja satuttavaa välillä??? Vaikkei sitä satuttavaa nyt olekaan ollut, niin mennyt ei kuitenkaan kovin nopesti unohdu. Tuska tosin on hellittänyt hiljalleen... Vain alkaakseen pari viikkoa sitten uudelleen. Joskin hieman eri muodossa ja eri syistä. Sillä eräs hyvä ystäväni rupesi kaveeraamaan tämän toisen naisen kanssa. Ja voitte uskoa, että se on sattunut ja pahasti. Ystäväni sanoi, ettei halua loukata minua, mutta väistämättä tällä ystävystymisellään sen teki. Minä en osaa enää häneen suhtautua. Minua vaan kuvottaa aika lailla. Haluaisin vaan olla näkemättä ja kuulematta tätä toista naista, naista joka vei minulta kaiken ja samalla kuitenkin aiheutti suhteemme paranemisen. Vaikkakin sen vaikeimman mahdollisen kautta. Ehkä pitäisi olla hänelle kiitollinen jollain tavalla, mutta en vaan voi. Hän otti minulta sen rakkaimman hetkeksi. Haluaisin, ettei hän aiheuta minussa mitään tunteita, mutta hän aiheuttaa ja paljon. Ja voi sitä vihan ja katkeruuden määrää minussa. Jos sen voisi muuttaa sähköksi niin sitä kulkaa riittäisi. Olen myöskin löytänyt itseni miettimästä, että osaako mieheni edelleenkään puhua minulle kuten hän puhui tälle toiselle naiselle, tai kirjoitti hänelle? Vai enkö ole sen kaiken kauniin tekstin arvoinen? Mielestäni en ole saanut nyt samaa kuin hän. Ja se myös ärsyttää, koska nyt tiedän että mieheni sellaistakin tekstiä osaa tuottaa...
Pitäisi saada nämä tyhmät ajatukset pois päästä... Mutta sanokaapa miten?
Meillä on paljon parantunut, joissakin asioissa takutaan edelleen - emme ole oppineet muuttamaan käytöstämme ihan lopullisesti, vaikka ehkä tiedostammekin nyt jo ne ongelmakohdat. Miksi asetan miehelleni riman korkeammalle kuin ennen pettämisen paljastumista, vai asetanko, kun toivon enemmän kuin "aiemmasta" suhteestamme. Toivon hänen kiinnittävän enemmän huomiota minunkin toiveisiin, minunkin tarpeideni tyydyttämiseen. Siihen että joskus voisi yllättää ihan arkisessakin tilanteessa kukkasella, tai kunnon suukolla ja halilla tms... Itsekin kun olen koettanut muistaa entistä enemmän sitä positiivista otetta, kehua, kiitosta, hipaisua ohimennen yms pientä... Eihän se varmaan jatkuvaa ole, mutta suunta on mielestäni ollut parempaan.
En tiedä miksi tämä tänään tuntuu taas tältä, vaikkei tilanne ehkä oikeasti ole tämä vaan miljoona kertaa aiempaa parempi... Liikaa aikaa miettiä asioita? Vaikka luulen, että suurin syy tähän kaikkeen on nyt ollut tuo ystäväni "loikkaaminen". Se on jotenkin lisännyt nyt tätä minun epävarmuuttani. Mutta toivottavasti mieheni huomaa ja ymmärtää tämän tunteeni, hoksaa kertoa minulle tunteensa ja aatoksensa, joka taas vahvistaa uskoani ja palauttaa tavallaan "maanpinnalle". Eikä sano asioita koska ne pitää sanoa tai minä ne odotan kuulevani, vaan sanoo ne sydämestään, tunteella! Sillä minä rakastan miestäni. Joku voisi sanoa, että olen hölmö. Ehkä niinkin, mutta minä vaan rakastan. Hänessä on minulle sitä jotain.
Mutta sitten arkiseempaan muuttoasiaan, sehän lähestyy kovaa vauhtia:
Arvatkaapa vaan... Nythän sitten käy niin, että melko pian muuttomme jälkeen menee vuokra-asuntomme kylppäri remonttiin ja on käyttökiellossa arviolta 4 viikkoa - GREAT! Siihen kyllä tulee ulos parakki jossa voipi käydä vessassa ja pesulla... Joopa. Millainenkohan jono siellä mahtaa olla kun useamman asunnon porukka sinne jonottaa? Entäs kun lapset haluaa yöllä pissille, tai itselle iskee hätä ja pakkasta kolmekymmentä...?? Voisiko sanoa, että nyt koetellaan ja rankasti. Mutta toivotaan, että se on sen arvoista ja siitä seuraa jotain hyvää...
Mutta onhan sitä jotain positiivistakin... Talo asia uudessa kohteessamme on selvinnyt jo aiemmin, papereita päästään varmaan piakkoin tekemään. Mutta mikä parasta - sain töitä!! En nyt mitää vakituista (ainakaan vielä) mutta useammaksi kuukaudeksi kuitenkin. Eipähän tarvitse ainakaan heti muuton jälkeen sännätä työkkäriin. Tuota ensi kesän muuttoa odotan jo kovasti. Kunpa tämän välivaiheen voisi ohittaa...
