Niin... Ihan konkreettisestikin odotan jo huomista ja uutta käyntiämme terapeuteilla. Ne on olleet niin hyviä ja hedelmällisiä käyntejä.
Mutta myös "huomista" eli tulevaa odotan jo... Haluaisin nyt äkkiä selvitä tämän hankalan olon ja alkuvaiheen yli, kohti mukavampaa oloa niin ettei enää ahdistaisi... No, ei toki enää niin paljoa ahdistakaan kuin aluksi, muttei vielä olla selvillä vesillä sen suhteen.
Kysyin mieheltäni tässä eilen, että miten hän näkee meidät 5 vuoden kuluttua. Yhdessä kuulema näkee :)
Olihan se mukava kuulla. Itsekin haluaisin meidät yhdessä ja onnellisina silloin nähdä. Mutta sen edellytyksenä on oikeastaan vain ja ainoastaa se, että tämä toinen nainen on todella pois kuvioista. Eihän mieheni voi olla onnellinen kanssani jos ajattelee jotain toista...
Paljon olen kysellyt miten vaikeaa oli jättää hänet, miten paljon ikävöi yms... Oli kuulema jonkin verran vaikeaa mutta ikävöiminen olisi vähentymään päin. Hyvä niin!
Minä toivon tällä hetkellä eniten, ettei tämä toinen nainen nyt rupea minua viesteillä härnäämään. Se auheuttaisi todennäköisesti takapakkia oloon ja eloon... Mutta jospa se oli häneltäkin vain lapsellinen kertateko - toivotaan niin. Mutta nyt jo itseä alkaa naurattamaan hänen lapsellisuutensa. Ärsyttäähän se myös kun haukutaan, muttei enää niin paljoa. Olen ollut vastaamatta ja olen jatkossakin. Siinäpähän ihmettelee miksen vastaa...
Mutta olo on ollut eilen ja tänään parempi. Äsken kävin vielä ystävän kanssa maailmanparannuslenkillä. Oli mukavaa! Nämä hetket on niin tarpeellisia kun saa nurista ja purpattaa kaiken...
Läheisyyttä oikein janoan tällä hetkellä. Sitä lämmintä kainaloa, tuttua tuoksua. Halia ja pusua. Olen kyllä aina läheisyyttä kaivannut, mutta nyt se on jotenkin saanut vielä suuremman merkityksen. Mieheni ei vaan ehkä pysty niitä huonoina päivinäni tarpeeksi antamaan. Se huono päiväni vaikuttaa häneen "sulkeutumisena", ettei hän pysty läheisyyteen samalla lailla kuin hyvinä hetkinä. Tähän toki toivon parannusta, että löydämme kultaisen keskitien joka olisi molemmille passeli - ei ehkä niin paljon kuin mitä minä kaipaan, muttei niin vähän kuin mieheni pystyy sillä hetkellä antamaan. Se läheisyys vaan saa huononkin päivän paremmaksi. Milläköhän saisin mieheni sen huomaamaan?
HEI!
VastaaPoistaKerroit lämpimästi ystävästäsi, minulla on myös sama kokemus siitä, kuinka on tarpeellista ja eheyttävää päästä tuulettamaan oikein olan takaa. Kävin tänään yksin terapiassa, löysin monta oivallusta ja sain uskoa itseeni. Se, mitä jäin erityisesti pohtimaan oli se, kuinka me petetyt olemme joskus äärimäisen kilttejä pettäjälle, emme uskalla sanoa asiota joita pohdimme ja syynä on ilmeisesti se, että pelkäämme toisen ainakin sitten lähtevän... minulla on nyt tullut näitä vihankin tunteita ja olen kyllä niistä ottanut kaiken "ilon" irti! On jotenkin terveempi olo.
Meillä mies asuu edelleen kotona, alan pohtia, että onko mieli muuttunut vai mistä johtuu...
Ainoa millä saat sen kultaisen keskitien astumaan voimaan on se, että taas puhutte, puhutte ja vielä puhutte. Uskon, että olette kyllä puhuneet ja niitä huonoja päiviä kuitenkin tulee vielä eteen. Se on se ihmisen oma epävarmuus mikä sen tekee, että on huono päivä (voi sitä korpeamista mikä rinnassa tuntuukaan) ja sen kanssa vaan täytyy oppia elämään. Toivotaan, että aika parantaa edes pikku-hiljaa.
VastaaPoistaKiitos vierailuistanne!!
VastaaPoistajmk66 - hienoa, että olet edistynyt - jos nyt niin voi sanoa. Mutta eiköhän se edistystä ole kun oivaltaa uutta ja saa lisää uskoa...
Hmm... Mitäköhän miehesi todellakin meinaa?
Rikki - juuri näin. Puhumalla ja kokeilemallahan se keskitie löytyy... Se vaatii meiltä molemmilta: minun täytyy tyytyä hieman vähempään ja mieheni täytyy pystyä hieman enempään. Mutta uskon meidän löytävän ratkaisut.
Ja uskon että aika parantaa, sen vaan täytyy antaa kulua.