Tässä on taas arki imaissut mukanaan... Mies on kolmatta viikkoa työnpuolesta pois. Tai on ollut viikonloput kotona, mutta viikolla vaan soitellaan. Arki lasten kanssa osaa olla rankkaa ja omat aatokset aina välillä karkailee ällösti väärille raitelle "entä jos ne soittelee ym"-linjalle. Onneksi mieheni on napakasti vakuuttanut ettei näin ole. Minä olen taas ehkä kysellyt hieman enemmän siitä ja halunnut vahvistusta etteivät he pidä yhteyttä. Noh ainahan sitä voi valehdella, mutta enpä usko että mieheni siihen enää erehtyisi.
Puhelut ovat mukavia, niistä jää lämmin olo. Sanoinkin tuossa pari viikkoa sitten, että on löytynyt jotain "uutta" kipinää, jotain mitä silloin vuosia sitten oli. Sellainen pieni aavistus, pieni juttu minkä voimin voi uskoa tämän vielä parantuvan jopa entistä paremmaksi. No eihän se tutun ihmisen kanssa samanlaista ole kuin tutustuu ihan vieraaseen, mutta kuitenkin... Pikkuhiljaa se tunne kasvaa ja tuntuu päivä päivältä mukavammalle... Eli päivä kerrallaan mennään. Kauheasti ei olla nyt suhteen tilaa puhuttu auki, on vain nautittu normaalista elämästä. Mutta varmaan lähiaikoina pitänee taas ottaa puhelun kohteeksi "miltä nyt tuntuu, mikä onnistunut, mikä ei".
Riidelty ei olla. Se on oikein mukavaa. Kyllähän me viime viikolla keskusteltiin pelisäännöistä lasten karkkirahaa koskien. Meillä oli hieman eriävät mielipiteet ja siitä meinasi tulla turhautumista ja hieman hermostumista. Mutta niin vaan saatiin asia puhuttua, ilman riitaa eikä tarvinnut mököttää sen jälkeen :)
Mutta voisiko sanoa, että on ollut oikein mukavaa, normaalia elämää. Mieheni kainaloon on ollut ihanaa käpertyä, nauttia läheisyydestä viikonloppuisin. Nyt juuri on hyvä olla!
HEI!
VastaaPoistaKiva oli lukea kirjoitustasi pitkästä aikaa ja kuulla, että arki on kivaa! Tuo teidän tilanteenne on kyllä varsin haastava luottamuksen rakentamisen suhteen: nostan teille molemmille hattua sen suhteen, että vaikuttaa siltä, että olette asiassa onnistuneet!
Kuvasit kivasti tuota kiintymyksen syntymistä; minäkin olen toivonut, että välillemme olisi rakentunut vähitellen yhteistä kiintymystä(jota uskon kovasti edelleen olevan, mutta joka on ainakin miehelläni jossain kovin syvällä). Nyt tuntuu siltä, että ko. toive on mahdoton. Olen asettanut miehelleni aikarajan, jolloin hänen tulee asia ratkaista (jatkaako perhe-elämää), nyt odotan ja odotan hänen ratkaisuaan.Odottaminen on ollut raskasta ja voin tällä hetkellä varsin huonosti; arki sujuu jollain lailla, mutta laihtuminen kiihtyy ja psyykkinen vointi huononee, lapsista olen jaksanut edelleen kuitenkin huolehtia omasta mielestäni varsin hyvin. Raskainta on olla isoissa ihmisjoukoissa ja vastata ns. tyhjänpäiväisiin keskusteluihin ja kyselyihin - oma elämä kun on kuin jostain trilleristä...
Itse olen edelleen , kaikesta kamaluudesta huolimatta, valmis vielä yrittämään enkä näe eroa hyvänä vaihtoehtona- kummallista kyllä mihin kaikkeen ihminen taipuu mm. lasten ja rakkauden vuoksi.. Toisaalta mietin, että mihin kaikkeen sitä on valmis suostumaan näiden kahden asian vuoksi, jossainhan sen rajankin täytyy kulkea vaikka kuinka rakastaisi.
Hyvää vointia sinulle!
Meillä tosiaan tuntuu asiat paranevan. Mutta ei se tarvitse paljoakaan kun on taas paha mieli ja asiat käsittelyssä... Kuten vappuna kun yhdestä sanasta ja yhdestä ohjelmasta nousi taas asia pintaan. Tunnelma lätsähtää mutta sentään puhutaan eikä vaan mökötetä. Pyydetään anteeksi ja annetaan anteeksi. Ja seuraavana päivänä mennään taas eteenpäin eikä märehditä tapahtunutta. Ehkäpä nämäkin pikkuhiljaa vähenevät ja aikanaan loppuva kokonaan...
VastaaPoistaKyllä, raja sinun on syytä vetää. Vaikka se tekeekin kipeää, ehkä (riippuen päätöksestä). Mitähän miehesi nyt vitkuttelee. Mikäköhän häntä estää tekemastä päätöstä -puoleen tai toiseen-? Onko hän käynyt missään ammatti-ihmisellä juttelemassa, lukenut kirjoja asiasta tms.?
Ja uskon että on vaikeaa rupatella ihan tyhjänpäiväisiä. Muistan sen itsekin niin elävästi kun teki mieli paiskata kesken keskustelun "pommi" pöytään... Miten kipeä se olo olikaan.
Saanko kysyä mihin mennessä miehesi pitää vastauksensa antaa? Muista, että kävi niin tai näin sinä olet vahva ja hieno ihminen. Sinua ei moni ansaitsi!!! Voimia sinulle.
Nautitaan keväästä - yhdessä!
HEI!
VastaaPoistaKiitos lämpimistä sanoistasi! Mieheni teki päätöksen ja lopetti toisen suhteen. Toisaalta hän oli myös sitä mieltä, että katsoo, kuinka asiat kotona alkavat sujumaan- eli olen kai vielä yli 20 vuoden jälkeen ns. "koeajalla"- hassua mutta totta... No, toisaalta minulla oli sama ajatus, että pitää katsoa, mitä tästä jäi jäljelle..Oma oloni on siten hyvä, että minulla ei ole mitään tarvetta olla hänelle ilkeä tai syyttelevä vaikka muuten voinkin aika huonosti.
Mieheni kävi muutaman kerran yksin terapeutilla ja yhden kerran olimme yhdessä. Mieheni koki ko. käynnin niin huonona (häntä syyttävänä), että ei suostunut enää jatkamaan. Minä olen hänelle ujuttanut kaikenlaisia artikkeleita (väestöliiton yms.) asiasta ja niitä hän on aina lukenut, mutta jotenkin on asiassa ollut sellainen torjunta päällä koko ajan- imu suhteeseen on ollut kai niin kova. Tuntuu, että vasta nyt hän alkaa "sulaa" ja nähdä asiaa myös minun kannaltani. Tähän asti sävy on ollut hyvin minua syyttävä...
Nyt tilanteemme on se, että vietimme mukavan vapun porukalla (mieheni teki päätöksensä ennen sitä) ja katsomme miten asiat etenevät. Minä koen oman olemiseni tavallaan hyvästä tilanteesta huolimatta hankalana kun mieheni voimat menevät tämän suhteen lopettamisen käsittelyyn, en saa häneltä juurikaan tukea meidän välisten asioiden käsittelyyn. Toisaalta ymmärrän, että kai on mentävä tässä järjestyksessä, että ensin hän suree sen toisen suhteen lopetuksen ja sitten vasta on meidän vuoro- toisaalta olen iloinen, että hän valitsi meidät ja perheen. Koen kuitenkin suurta vääryyttä siitä, että joudun olemaan ikään kuin "sivussa" ja odottamaan, että hän olisi valmis käsittelemään nimen omaan MEIDÄN tilannetta.. No, edistystä kuitenkin on se, että hän nyt kai jäi tuohon kotiin, vaikka minä olen kyllä hyvin hyvin varovainen koko asian suhteen.. Sekavaa on minunkin kirjoitukseni.
Yhteydenpitoa ko. naiseen on kai vielä ainakin muutaman viestin tasolla ollut. Koen ne hirveän loukkaavina enkä aio moista toimintaa sietää. Sanoin, että ymmärrän, ettei mieheni voi välttämättä vaikuttaa siihen, että hän saa edelleen viestejä, mutta hänen tulisi tehdä kaikkensa, että viestit loppuva. Ymmärrän senkin, että suhteen päättäminen ei ole helppoa, mutta ei ole myöskään reilua ylläpitää yhteyttä. Siitä on niin helppo lipsua ja tavata ja jatkaa suhdetta.
Olemme kuitenkin nyt pystyneet puhumaan emmekä juuri riitele- koen sen äärimäisen helpottavana karmean talven jälkeen, edes pieni suvanto on ihanaa. Katsellaan nyt miten asiat sujuvat ja jos ei suju (= suhde jatkuu) olen päättänyt erota- kuten sanoit, raja on vedettävä ja kaikkeen ei tule suostua.
Nyt on kuitenkin vähän parempi tilanne kuin viimeksi, vaikka hyvin ohuella jäällä vielä olenkin.
Voi hyvin ja kiitos kauniista sanoista- kevät on ihana asia!
Tekee mieleni kannustaa teitä ylittämään itsenne, ja saamaan liittonne kuntoon. Olen itse epätavallisen sarkastinen nainen - pidän pettäviä ihmisiä yksinkertaisesti " tyhminä ". Olet tehnyt aivan oikein, kun olet haudannut katkeruutesi. Miehesi pitäisi nyt ymmärtää, miten arvokas ihminen olet hänelle. Tule vaihtariksi blogiini :
VastaaPoistahttp://darkanilin.blogspot.com/
HEI!
VastaaPoistaNäin tilanteet muuttuvat; mies haki tänään eropaperin ja palauttaa sen huomenna. Äitienpäivä oli karmea- mies ollut edes kotona...
Nyt olen ihan rikki ja ahdistunut, mutta toisaalta ymmärrän, että tätä en anstaitse ja ehkä elämässä tulee vielä valoa- vaikeaa joka tapauksessa on!
Voi itku! Minä olin niin toivonut, että asianne alkaisivat hiljalleen selvitä. Mutta toisaalta, melkoista epävarmuutta teillä on ollut, tai siis miehelläsi, joten ehkä näin on parempi. Se sattuu, uskon, mutta tulevaisuuden kannalta... Nyt sinun ei tarvitse enää miettiä missä menette, vaan voit alkaa rakentamaan omaa elämääsi! Ja elämässäsi tulee olemaan vielä paljon valoa!!!
VastaaPoistaVoimia sinulle!
HEI!
VastaaPoistaJuu, vaikeaa on, mutta kyllä on ollut menneetkin kuukauden vaikeita- laidasta laitaan ja päätöksestä toiseen on menty. Minä näen myös niin, että tämä ei selviä ilman, että mies lähtee ja ehkä sitten näkee kaiken arvon, tai sitten ei. Itse hän puhuu harkinta-ajasta, mutta kuinka mahtaa käydä... minä koen asian toisaalta helpottavana, toisaalta hirvittävän surullisena ja itken paljon- olinhan mennyt naimisiin siinä uskossa, että vanhenemme yhdessä.
Kiitos kauniista sanoistasi, seurailen blogia ja jos jaksat lukea, kerron omaa tarinaani..
Niinpä... Mutta onneksi itku kuitenkin helpottaa ja ajan kanssa sekin vähenee...
VastaaPoistaIlman muuta jaksan lukea sinun tarinaasi!!!!