Tällä viikolla luoksemme saapui suru-uutinen, rakas mummoni nukkui pois maanantaina. Tässä on tunteet menneet laidasta laitaan; itkua, naurua, helpotusta (nyt on kivut poissa)... Välillä on nukuttanut, välillä taas ei. Muistoja läheltä ja kaukaa, aatoksia siitä mitä joulustamme nyt puuttuu aikaisempiin verrattuna. Hautajaiset ovat vielä ennen joulua. Se tulee olemaan rankka paikka, mutta sitten se on ohi ja pääsee rauhoittumaan jouluun, siihen tunnelmaan, joka tosin on hieman himmeämpi tänä vuonna. Onneksi nuo lapset nauravat ja tuovat iloa taloon joulupukin odotteluineen ja muine jännityksineen....
tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai olitko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin,
Sinä sittenkin kerrot:
- teihin jäin.
HEI!
VastaaPoistaSurullista! Jotenkin kuolema on aina niin lopullista, että se ainakin itseäni siinä kovasti surettaa. Suruun ei myöskään koskaan "totu", vaan joka kerta se on vain surtava, jokainen tavallaan ja tyylillään. Niin, kuten sanoit, elämä on syntymistä ja kuolemista ja jotain siinä välissä- lapset tuovat aina sitä toivoa ja eloa! Onneksi elämäsi on muutoin nyt hyvällä mallilla- sinulla on nyt varmasti voimia surra, mutta voimia myös elää! Rauhallista joulua!
Kiitos!
VastaaPoista