On se vaan kumma...
Juuri pääsi kirjoittamasta, että alan luottaa enemmän. Ja samoin tein jo pienen pieni epäilys pilkistääkin nurkan takaa. Juuri sellainen, että tekisi melkein mieli kysyä, mutta tietää toisen ehkä loukkaantuvan siitä. Ja tavallaan haluan uskoa itsekin, että ajattelen taas ihan höpöjä...
Siis päivänä muutamana mies on pitänyt puhelintaan jatkuvasti taskussaan, eikä laita siis näkysälle keittiön työpöydälle kuten normaalisti. Että pienestä se pieni epäluulo välillä herää. Eikä se varmaan muuten, mutta tänään töistä tullessaa mies meni suoraan pötkölleen. Oli kyllä vissiin ollut rankka päivä.
Ärsyttää, miten tällaisesta voi edes ajatella näin. Koetan nyt vaan karistaa aatoksen mielestä, uskoa ja luottaa että meillä on kaikki hyvin. Niin hyvin kuin ne tällaisen kriisin keskellä voi olla.
Rakastan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti