Elossa ollaan

Ja voi miten aika rientää. Asiaa olisi mutta kun ei ehdi kirjoittelemaan... Kaikki hyvin.

Vuosi -siis mitä. Jo VUOSI!!!!- kulunut kodin muutosta. Puhuimme juuri vastottain, että meillä on ollut hyvä vuosi. Muutto kannatti. Suhteemme voi hyvin, yhteistä tekemistä toki voisi aina olla enemmän, mutta kun tämä arki on vaan niin kuluttavaa.

Miksei nuo päättäjät voisi yhtään helpottaa tavan työssäkäyjän arkea vaikka hieman lyhyemmällä työviikolla ja pikkaisen paremmilla lomilla. Sellaisilla asioilla joista me saamme voimaa ja jotka vaikuttavat meidän hyvinvointiin. Saataisiinko näin niitä työuriakin pidennettyä?? Kun ollaan tyytyväisiä niin jaksettaisiin pidempään...

Arkeemme on astunut puhuminen. Ei aina niin kovin syvällisiä juttuja, eikä tunteista, mutta huomaamme juttelevamme ja kommunikoivamme huomattavasti enemmän ja paremmin kuin pahimpina aikoina ennenkö pettäminen alkoi ja paljastui... Me emme juurikaan riitele. Toki jotain pientä nokkapokkaa on ollut (ja varmaan aika ajoin jatkossakin on - lienee kuuluu asiaan???) mutta ne on osattu pikimmiten puhua auki. Hellyyttä ja läheisyyttä on. Toki aina senkin määrää voi lisätä, sitä kun ei ole koskaan liikaa, Eikä kammarinkaan puolella ole valittamista :) Rakkaus on läsnä ja toivottavasti muistamme tarpeeksi usein toisillemme siitä kertoa tai sen ilmaista.

Itse pettäminen on painunut taka-alalle. Hiljalleen. Kunnes nyt yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan ajatuksissani läsnä enää juurikaan. Toki joskus joku ohjelma, lausahdus tms saa aikaan pienen välähdyksen, muttei enää niin että olo heittäisi häränpyllyä. Joskus on tullut mieleen jotain mistä on vielä keskusteltu. Minusta kun niistä pitää keskustella aina kun siltä tuntuu, vaikka miten olisi jo aikaa kulunut. Mutta jutut on sujuneet hyvässä hengessä, silloin harvoin kun niitä nyt on enää edes ollut.

Toki myönnän, että mieheni teko edelleen satuttaa minua jos jään sitä ajattelemaan. Mutta onneksi se on historiaa eikä sitä tarvitse ajatella. Olemme aika hyvin käsitelleet asiat auki ja se helpottaa. Ei ole salaisuuksia joita pitäisi arvuutella ja miettiä.

Perheen yhteiset hetket ovat arvokkaita ja hienoja. Milloin minkäkinlaista makkaranpaistoreissua on tehty. Lapset kasvavat silmissä, nuorempikin jo eskari-ikäinen. Voi mahdotonta. Kohta vissiin ensimmäisiä rippijuhlia jo järjestellään... Tällä vauhdilla.

Pääsiäisenä sain pysäyttävän uutisen. Esikoisen luokkakaverin äiti (nuorempi kuin minä, hieman yli 30 v) kuoli aivan yllättäen perheen lomamatkalla. Se pysäytti. Miksi. Jos jumala on olemassa miksi hän sallii tällaisen. Mikä tarkoitus on sillä, että 2 pieneltä lapselta viedään äiti. Kun vanhainkodit pullistelevat iäkkäitä jotka jo toivoisivat pääsevänsä pois. Minä kuulkaa itkin monta päivää. Vaikkei edes hyvin tunnettu. En oikein pystynyt kohtaamaan hänen miestään ja mietin, että pystyisinköhän siihen vieläkään itkemättä.

Mutta se laittoi minut miettimään elämää ja sen tarkoitusta. Ja muistutti siitä, että jokaisesta päivästä läheistensä kanssa täytyy nauttia!!! Mutta vaikka tämänkin tiedostaa niin miksi sitä sitten niin helposti tiuskii ja natisee väsyneenä... Voi kunpa osaisikin olla harmoonisesti ja kauniisti. Osaisi sanoa asiat nätisti, pyytäen. Ei tiuskien ja komentaen. Koskaan kun et tiedä milloin lähdön hetki itse kullakin on...

Mutta ihanaa ja lämmintä juhannusta!!!

PS. Mitäs teille arvon kanssakulkijani kuuluu???